Tässä vaiheessa tunnustettakoon, että olen Namibian matkailussani jo siinä vaiheessa, jossa paluumatkasta ollaan selvitty päällisin puolin onnellisesti ja harmeitta, sisäisesti olon ollessa kuitenkin vielä vähän sekainen, sydämen ollessa taas yhtä palasta pienempi (kun se palanen taisi muuttaakkin Namibiaan loppuiäkseen). Kaikki kysyvät tietenkin, joskin erittäin hyväntahtoisesti matkastamme. Mutta matkamme oli aika pitkä, sen aikana tapahtui ihan hirvittävästi. Olen vaan sanonut kaikille, että oli ihan mahtavaa. Tai jotain sinneppäin. Eilen kirkkokuoron harjoituksissa yritin sanoa enemmän ja taisin järkyttää aika monia kertomalla kuinka päiväkodin opet hakkaa lapsia ja kuinka lapset siitä innostuneina hakkaavat jatkuvasti toisiaan, täysillä nyrkillä päähän eikä mitenkään pikkuläpsyillä. Vaikeaa on.
Yksi kirjoitus minulta on kuitenkin jäänyt kokonaan kirjoittamatta, sillä loppuaikamme Namibiassa oli yhtä sählinkiä ja kuten olette ehkä huomanneetkin niin pitkään olimme täälläkin hiljaa. Viimeisinä kahtena viikkona kasasimme lastenlauluprojektia, Maarit kasasi kirjaa, me autoimme sanojen kirjoituksessa. Ja me äänitimme ja miksasimme levyä. Viimeiset työpajat lapsillekin pidettiin ja kuorossa käytiin edelleen. Pauliniumissa pidettiin konsertti ja tutstuttiin Kuoppaloihin, uusiin loistavan hienoihin lähetystyöntekijöihin. Myös Pauliniumiin äänitin viimeisen liturgian piisit nauhalle ja diilasin levyn eteenpäin käyttöön. Sitten pakattiin ja lähdettiin. Sanottiin heihei. Ja, kun kaikki kysyi, niin vastattiin, että kyllä me varmaan tullaan takaisin. Ei vaan tiedetä, että millon. Aika suuri maailma.
Se mistä nyt halusin kirjoittaa vielä tapahtui kuitenkin ennen viimisiä viikkoja, kun oltiin vielä Oniipassa, Elise ja Jarmo Lehtisen työhön ja työalueeseen tutustumassa Pohjois-Namibiassa, suomalaisten kutsumassa Ambomaassa, jonne ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät 150 vuotta sitten porhalsivat. Oniipassa sijaitsee Suomen lähetysseuran omistama vanha lähetysasema, savirakennus 1800-luvulta, jossa saimme kunnian yöpyä puolitoistaviikkoisen vierailumme aikana. Lisäksi siellä sijaitsee sauna (jonka kaasukiuas valitettavasti oli rikki!) ja muitakin lähetysseuran rakennuksia. Kaikkein suurin ylpeyden aihe ja suurin työn näkyvä tulos lienee kuitenkin suomalaisen lähetyslääkärin, Selma Rainion 100-vuotta sitten perustama Onadjokven sairaala. Se on isoin sairaala suurella alueella Pohjois-Namibiassa ja sinne tullaan edelleen hoitoa hakemaan melko pitkienkin matkojen päästä! Elise ja Jarmo ovat lähetetty nimenomaan kunnostamaan sairaalaa, ja ovat nyt tehneet sitä työtä jo kaksi vuotta.
Elise kierrätti meitä sairaalalla, jossa kaikki osastot olivat omia rakennuksiaan. Koska monellekkaan osastolle emme voineet vain marssia katsomaan, Elise oli käynyt kysymässä, josko voisimme vierailla lasten osastolla laulamassa lapsille, ehkä myös vähän heidän kanssaan. Osastolla oli monta eri huonetta, joista kaikki oli tungettu täyteen pinnasänkyjä, monille aivan liian lyhyitä petipaikkoja. Suurimman osan sängyistä vieressä oli lisäksi kangaspalanen, jolla nukkui lapsen huoltaja, äiti, mummo tai täti.
Tullessamme lastenosastolle yksi huoltajista suorastaan heitti samantien minut nähdessään syliini kaksivuotiaan tytön, kaikkein aliravituimman tytön, jonka olin koko elämäni aikana nähnyt. Tytön jalat olivat niin laihat, ettei luun ja nahan välissä ollut yhtään mitään. Maha pömpötti tietenkin isona pömppönä kertoen rajusta A-vitamiinin puutoksesta, kylkiluitten kuitenkin paistaessa rankasti läpi rinnasta. Tytön katsetta en tavoittanut vaikka yritin, se oli tyhjä ja aivan eri maailmoissa jo. Pian kuulin huoneessa kaikkien lasten olevan HIV positiivisia, ja sylissäni olevan tytön arvelimme jo olevan AIDS asteella. Sylissäni oleva, niin heiveröinen tyttö oli yksi monista afrikan lapsista ilman tulevaisuutta, hän joka oli syntyessään sairastunut, saanut tappavan sairauden perintölahjaksi vanhemmiltaan, jotka pian kuolivat itsekin pois. Ja nyt, kaksivuotiaana ei ole enää mitään hyötyä ruokkia tätä lastakaan, kohta sekin jo kuolee. Itku kurkussa lauloimme tälle tytölle ja hänen kohtalotovereilleen: "Tiny little ladybug, tiny little ladybug, tiny little ladybug praises Father God, because all the small and all the weak, all the small and all the weak, all the small and all the weak are precious to the Lord! A very long boa snake, A very long boa snake, A very long boa snake praises Father God, because all the hated and despiced, all the hated and despiced, all the hated and despiced are precious to the Lord!"
Toisessa huoneessa lastenosastolla oli niin pieni ja heikko poika, ettei hän jaksanut edes itkeä. Tunnistin, että vauvan täytyi olla keskonen, mutta maassa jossa keskoskaapit ovat kaukainen haave vaan täytyy keskosten olla todella vahvoja selvitäkseen. Äitinsä sylissä pienen pieni poika kiehnasi sen vähän minkä jaksoi ja oli oikea tiny little ladybug.
Huolestuttavan monella lapsista oli palovammoja. Kun ruoka melkein kaikissa kodeissa tehdään avotulessa nuotiolla, ei se kai ole mikään ihme. Piristävää seuraa meille lastenosastolla riitti kuitenkin noin 5 vuotiaasta tytärlapsesta, jonka koko selkä ja maha olivat pahoin palaneet ja siteihin käärityt, mutta joka oli myös parantunut imeisen hyvin ja jaksoi kierrellä kanssamme eri osastoilla leikkimässä ja laulamassa. Tytön selän uutta täysin vaaleanpunaista ihoa kutitti aivan hirvittävästi ja tyttö osasi sitä taputtaa. Mekin sitten koitettiin tämä huomattuamme helpottaa hänen oloaan taputtelemalla häntä hellästi selästä. Oikea ystävä. Toivottavasti hän parantuisi pian niin paljon, että pääsisi kotiin taas ja normaaleihin leikkeihin. Pahat arvet hänelle jäävät ikuisiksi ajoiksi, sellaiset, joita hän saa peittävillä vaateilla piilotella lopun ikäänsä.
Osa lapsista nukkui, joten emme aina tienneet kannattiko meidän laulaa vai olla mielummin hiljaa. Yhdessä pienen pienessä huoneessa mahtui olemaan vaan yksi lapsi. Tämä lapsi oli pahasti epämuodostunut, hänellä oli suuri patti olkapäässä ja otsassa. Postitiivista tämän lapsen kohdalla oli kuitnekin se, että häntä hoitamassa oli kaksi hänen nauravaista mummoaan, jotka rakkaudella katselivat tätäkin vähän erinäköistä lapsenlastaan.
Monella osastolla oli myös lapsia, joilta oli onneksi vaan jalka tai käsi kipsattuna. Nämä muutamat jaksoivat kuunnella lauluamme ja soittoamme, ja leikkiä leikkejä mukanakin! Yksi poika pani meidät kuitenkin rukoilemaan hänelle oman rukouksen. Viereisen sängyn takaa eräs äiti sanoi, ettei pojan luona ollut koko hänen siellä oloaikanaan käynyt yhtään huoltajaa. nainen jatkoi vielä sen verran, että kertoi pojan tippuneen katolta. Poika makasi alasti vuoteellaan, jonka huomatessamme Elise kävi peittelemässä hänet ja koitti silitellä hänen tuskaansa pois. Poika kuitenkin jatkoi tasaista valitusulinaansa. Huomasimme hänen kasvoistaan pojan olevan varmaankin kehitysvammainen. Afrikassa vammainen lapsi on aina suuri häpeä perheessä, koska lapsen vammaisuus on aina syy-seuraus suhteessa vanhempien tekoihin. Eli jos äiti on raskausaikanaan tehnyt jotain pahaa tai väärää, paha henki/noita/silmä on langettaut hänen päälleen kirouksen, jonka seurauksena syntyvä lapsi on vammainen. Siksi vammaisia lapsia piilotellaan, piilotellakseen omia vääriä tekoja, salatakseen omaa pahuuttaan. Tällä pojalla oli myös molemmat jalat ja toinen käsi kipsattuina. Muuten emme huomanneet hänessä päällisin puolin mitään vikaa. Mutta viereisen lapsen äidin sanat jäivät väkisinkin kummittelemaan takaraivooni, enkä voinut olla päättelemättä kauhistuttavaa tapahtumaketjua: vanhemmat+kehitysvammainen poika+katto jonne voi kiivetä+poika "tippuu" eikä vanhempia kuulu tai näy missään. Raaka maailma.
Lopuksi kiertelimme sairaalassa vielä taloja ulkoapäin, nähden ikkunoista kuitenkin kosolti synnyttämään tulleita ja juuri synnyttäneitä naisia, viimeisiä päivään AIDSin kourissa kiemurtelevia, aivan kamalan näköisiä nuoria miehiä, piiiiitkiä jonoja päivystykseen, vielä pitempiä jonoja apteekin kassalle (täällä ei jonotusaikoja lasketa tunneissa vaan päivissä) ja yhden tyhjän apteekin kassaluukun, jossa lääkkeet olivat hieman kalliimpia (mutta myös parempia), joka odotti rikkaampia asiakkaita ja oli siis sen vuoksi ilman asiakkaita. Samalla näimme jo remontteeratun Onadjokven sairaalan kappelin, ja sen iloisen Aino-papin, joka yllättävällä tavalla, sekä minun, että Eevan mielestä muistutti Kiuruveden srk:n entistä (nykyisin jo eläkepäivistään nauttivaa) kappalaista Anja-Riittaa. Tuttavallisen lämmin maailma.
Oniipassa, vanhalla lähetysasemalla leivoimme pullaa, keitimme pinaattikeittoa ja Eeva opetti teologivierailulla olevaa Maria (joka sattumalta oli kouluttautunut myös ammattisellistiksi) soittamaan jouhikolla suomalaista kansanmusiikkia. Minä etsin suomalaisuuteni syviä juuria Namibialaisesta talosta, jonka leipomislaatikon välineistöön kuului pullasuti ja jonka nurkassa odottava suomenlippu oli itsetehdyn näköisesti ommeltu sinisistä ja melkein valkoisista kangaspaloista. Ja jonka vieraskirjasta löysin niin paljon tuttuja, läheisiä ja kaukaisia, sellaisakin, joitten en olisi uskonut käyneen Oniipan vanhalla lähetysasemalla Namibiassa. Otin tulevan kalevala-näytelmämme (jota teen yhdessä kiuruvetisen Hulluviima teatteriryhmän kanssa) käsikirjoituksen esiin ja lueskelin, säveltelin ja sovitin siihen laulumelodioita, kantele- ja jouhikkosäestyksiä, munniharpun primputuksia ja rummun kaikuja. Ja olin suomalaisuuden lähteellä, kaukana mutta niin lähellä. Pieni maailma.
