Tännään kirjotan siks näin aikasin, ku meillä on illalla pilheet. Kaukana täältä Piritasta, oikeestaan ihan toisessa kulumassa Tallinnaa. Tallinnan teknillisen korkeakoulun asuntolassa. En oo koskaan ollu ennen teekkaripilleissä, mut kerta se on ekaki. Siellä asustaa Doreen ja Laszlo, jotka on kyllä aikalailla maailman epäteekkarimaisimpia teekkareita. Enimmäkseen ehkä siks, että kumpikkaa ei niistä juo kovin paljoo.

Siirrettiin koulun alkuaki huomenna kymppiin, että ei olis niin tuskasta. Meiän ope Kaiki oli ihan onnessaan, ku seki on yöihmisiä.

Noh, koulussa oli ihan mukava päivä, opeteltiin paljo ajanilmauksia ja sain tietää, että Puolalainen Pzamislav (jonka nimi on niin vaikee kirjottaa oikein, että en ees yritä, mutta jotenki noin se lausuttaan) on syntyny samana päivänä, ku mä, eli 23.10. Mutta en tiiä onko samana vuonna. Sanottiin myös vuojet aikasemmin aamulla, mut se pinesti ekan tunnin. Kuulun ikäkeskustaan, kasiviis oli ehottomasti ylleisin syntymävuosi. Kasikuutosiaki kyllä on monta. Koko ikäjakkauma tais mennä 81-88, paitsi kukkaan ei oo syntyny 1987 ja 1988 on syntyny vaan "babyboy"-lempinimmee joittenki keskuuessa kantava Davide.

Nyt pälätän vihdoin viikonlopusta, ku ei oo oikein muuta asijaa. Tartossa oltiin siis päiväseltään lauantaina. Eka saatin kunnon city-kierros opastuksen kans. Mulle puolet tieoista oli jo kahelta eelliseltä Tarton reissulta tuttuja. Mutta hieno ja nuorekas paikka. Käveltiin toivomussillan yli kaik ja mentiin Lönnrotin vanhan koin ohi (se oli kirjotellu Kalevallaa Tartossa asuessaan, ja sitte oli Viron kansalliseepoksen (Kalev poeg) tekijä innostunu alottammaan oman työnsä!! Se oli nimittäin asunu siinä samassa talossa, ku Lönnrot)

Sitte Tartossa käytiin myös paikallisessa Heurekassa, jossa oli kaukoputkimuseo, ja planetaario ja sitte semmosia heurekahommia, fakiirisänky tietty ja joitaki spedelaitteita ja sitte sellasia joitten kans puuhatessaan oppii elämästä ja maailmasta kaikkee. Mä olin tosi hyvä yhessä värien muistamispelissä, mut tosi huono kaikessa noppeeta reaktiokykyä vaativissa. Siinä muistipelissä jokkaisella värillä oli myös oma sävelensä, joten kaite se nyt oli mulle puolta helepompaa ku muille, ku osasin niitä säveliä käyttää hyväkseni myös, jahka siis muistin mikä sävel kuuluu milleki värille.

Sitte me kirjotettiin omat nimemme dna-kielellä, käyttäen apuna erivärisiä nallekarkkeja joita pisteltiin puutikkuihin. Pikkusisko olis rakastanu tätä peliä, ku ne on yksiä sen lempparikarkkeja, ja niitä nallekarkkeja oli ihan sikkenä ja niitä sai syyä kans niin paljo, ku jakso. Mä jaksoin askarrella niinki pitkän rimpsun, ku ulla-sisko j. ja sitte vielä sille ulla-ketjulle parin. (niinkus ne dna-ketjut oikeesti mennee sillei pareittain). Niistä ketjuista sainki sitte lopuks taiteiltua hienon, melkein pystyssä pysyvän talon. Pzamislav ei tehny ollenkaa mittään mitä olis pitäny, vaan taiteili ihan oman päänsä mukkaan ja väitti, että sen rakennelmat on paljo hienompia, ku mun. Ehkä oliki (tai siis, se sai ne pysymään pystyssä), mutta ainaki mulla oli paljo enemmän karkkeja omassani!!! Niitä söin vielä alakuviikostaki.

Viljandiin matkattiin lauantai-illalla. Oltiin yötä mun tulevassa koissa Oma kodu-hostellissa. Tai se on hostelli näin kesäsin ja asuntola talavisin. Ihan siisti paikka, mutta en kyl tiiä jaksanko siellä asua kymmentä kuukautta. Kyllä se silti niin kaukana koinommaisesta viiliksestä on. Vuokra on vaan 64€ kuukauessa. Mutta saas nähä, paljo riippuu tietty siitä kämppiksestä, ommaa huonetta ku ei sieltä voi saaha.

Nukuin samassa huoneessa saksalaisten Anetten ja Riken kans. Rike on kasvissyöjä ja muutenki semmonen luonnonlähheinen. Musta se tuntuu ihan sukulaissielulta! Se pyysi, josko voisin laulaa niille illalla ja mähän lauloin, oikein syämmeni kyllyyestä. En kylläkkää kovin kovvaa, ku oli jo myöhä. Mutta kaikki kehtolaulut päästelin menemään, jotka osasin ja sitte improsin sanoja, ku en ennää muistanu ulukoo. Ja Anetten sain jopa nukahtammaan.

Sunnuntaina kierreltiinki sitte oppaan joholla oikein pitkästi Viljandia ympäri. Se on siis keskiaikanen kaupunki, joka on rakennettu muinaisen tien varteen Riikasta Tallinnaan. Luonnoltaan kaunis pysähtymispaikka, jossa on paljo soittukki. Opas kertoili vaikka mitä, kaikkee en jaksanu millään kuunnella. Linnanrauniot, jossa kamufestaritki järestettään, on mahtavat! Ja kirkko oli hieno myös. Tosi paljo oli myös semmosia kävelysiltoja, yks riippusiltaki. Näin myös kouluni, se oli puoliks vanha, hieno, keltanen ja puoliks uus ja lasinen. Viron kansantaiteenkeskus oli muuttanu maaliskuussa uuteen paikkaansa. Nykyään se on yhen Kartanon vanhassa tallissa (jota on kyllä jatkettu uuella lasiosalla. Näin myös ravintolan, jossa kuulemma kansanmussiikinopiskelijat tappaa jamitella. Siinä ihan keskustan tuntumassa on järvi, jossa voi uia.

Ympäri kaupunkia oli ripoteltu mansikkapatsaita, koska sieltä on kotosin semmonen maalari, jonka kuuluisin taulu on nimeltään mansikansyöjät. Sitte autonromuista oli väännelty hienoja hevospatsaita. Talot oli suurimmaks osaks hienoja, mutta osa kyllä jännittäviä senki takia, että piti jännittää niitten pystyssä pysymistä. Näin suomalaisen näkökulumasta tullee vaan heti ja aina ja koko ajan mieleen, että "miksköhän ei kukkaan tuotakkaan superhienoo talloo voi korjata alkuperäseen kommeuteesa?"

Ehkä kaikkein parasta Viljandissa oli kyläkeinu. Keinuttiin siinä pojat vastaan tytöt. Vitsi, että oliki kivvaa. Kati-tutor ties kertoo, että on olemassa omat keinulaulut, joita tytöt varsinki on laulellu keinuessaan kyläkeinuissa. Työpäivän päätteeks, se on ollu hauskanpion keskuspaikka. Poijjaat on enemmänki vaan antanu vauhtia. Mikä perinne, kerranki tytöt on saanu pittää hauskaa!!! Sen kunniaks näitä keinulauluja täytyy siis päästä oppimmaan ainaski muutama. Ja keinummaan täytyy päästä ussein. Siihen hommaan vaan tarttee ainaski neljä, ku se keinu on niin iso, että muuten ei kyllä saa vauhtia. Sunnuntaina meitä oli keinumassa kaheksan, ja se tuntu aika sopivalta määrältä.

Nyt soitan, sitte syön ja sitte lähen hommaamaan virolaisen kannunumeron vihdoin ja sitte suunnistettaan Helenin kans yhtämatkaa sinne pilheisiin.

Ps. Helen sano mulle tännään, ettei se tykkää uuesta Itävaltalaisesta kämppiksestään yhtään niin paljo, ku musta! Jippii, olin ilonen, vaikka eihän tämä oo yhtään ilonen asia, ku Helen joutuu asumaan sen kans paljo pitempään... Noh, se ylipäätään vihhaa sitä, että sillä ei oo ommaa huonetta, eikä yksityisyyttä.

pps. Osasin eilen peräti tulla ekkaa kertaa itekseni keskustasta tänne Piritaan. Sitä ennen oon vaan seurannu muita. Ja niin kyllä teen eelleenki, jos on uusista paikoista kyse, niinkus tuosta Tallinnan toisesta kulumasta, jonne nyt mennään. Mutta kylillä ossaan siis jo käyä itekseniki.