Menin tännään vähä myöhässä kuoroon, ku unohuin kahtelemmaan kauniita postikortteja. En paljoo myöhässä, tekivät hengitysharjotuksia ja mä olin jo päivällä itekseni vähä jumpannu. Ihmettelin, ku oli vähemmän porukkaa, ku tavallisesti. Ja kaikki oli jotenki kauheen vaisuja. Sitä kuoroo vettää Tallinnalaisen Georg Ots-konservatorion rehtori. Se on Viljandin läheltä jostaki kotosin. Ja kuulemma Viron paras kuoronjohtaja. On se ihan mukava mun mielestä.

Nyt tullee sekava ja pitkä lause: Se on kummallista, että ku me ollaan menossa kesällä laulammaan sinne laulujuhlille ja opetellaan nyt niitä lauluja, ja niistä lauluista on tehty semmonen kirja ja se kirja on meille kaikille jaettu, niin miks vaan alle puolella on se harkoissa mukana. Mää jouvun aina jakamaan kirjani jonku kans. Tällä kertaa sellasen hymyilevän tytön, joka assuu täälä Omassa kodussa kans.

Se tyttö laulo kovvaa ja välillä kovastikki nuotin vierestä. Mä aina sillon käänsin päätä niin, että se kuuli mun äänen, että missä ollaan. En tiiä saako niin tehä, mut mä tein. Sitte aina hymmyiltiin toisillemme välillä ja se sano mulle välillä jotaki viroks niin noppeesti, että en ymmärtäny.

Ekoissa harkoissa aikoinaan meiltä kysyttiin sähköpostiosotteet. Mä annoin mun Tarton yliopiston osotteen, että olis sillekki jotaki käyttöö. Ja onpahan postia tullukki. Oon ymmärtäny ehkä yhen  kunnolla. Enkä oo niitä ees kauheen tarkasti jaksanu lukkee. Oon koko ajan meinannu, että pitäs kysyä joltaki niistä, mut joka kerta on kuiteski maanantaina ollu harkat klo viis, joten ennoo niistä sitte ressannu sen enempiä.

Nop, nyt takas tämänpäivässeen, nimittäin selevispähän lopulta väkivajjaus ja super hermostunneisuus. Oli nimittäin jonkinnäköset laulukokkeet. Meiät kututtiin semmoseen pieneen luokkaan, jossa oli kaks naista kuuntelemassa. Tajusin koko homman vasta just ennenkö oli mun vuoro (ku en ymmärtäny alkusepustuksista). Viereinen kovaääninen tyttö otti hihasta kiinni, että nyt mennään. Siellä oli kolome yhtäaikaa. Meiän piti ekaks laulaa yhessä. Sit lauloin yksin. Sitä vaan sammaa laulua, jota oltiin just opettelemassa. Ei mulla ollu mittään hättää, kyllä sen alttostemman olin jo ehtiny oppia. Ne toiset tytöt vaan oli ihan hermona. Ja niitten piti lopulta laulaa enemmän, ku mun.

Sitte, ku käppäiltiin takasin muitten luo, niin se kovaääninen tyttö sano mulle, että olin tosi hyvä! Oli outo olo, ku en mä mitenkään yrittäny olla erikoisen hyvä. En mä ehtiny miettiä mittään. Lauloin vaan sen mitä pyyettiin. Harkkojen lopussa toinen niistä tiukan näkösistä kuuntelijatäeistä tuli kysymään multa, että puhunko mä yhtään virroo. Mä sanoin, että vähän. Sitte se sano, että enhän mä sitte jätä tätä kuoroo, ku laulan niin hyvin.

Vähä olis siistiä, jos sais kaikki tutkinnot tehä tästä etteenpäin näin! Lautakunta vaan valihtis päivän ja kellonajan keskennään, ja sitte tulisivat kesken koulupäivän hakemaan, että tuleppas nyt soittelemmaan tahi laulelemmaan. Olis kaikki valamiina, pitäs vaan antaa mennä. Eikä ehtis miettiä.