Armas kämppikseni Marion on potenu Viljandissa riehuvvaa mahatautia nyt viimeset kaks päivää ja yötä. Mun vastustuskyky on pärjänny vielä, vaan kaksiossa, ku tiivistä koomuunielämää oon taas päätyny elämään nii saa nyt sitte nähä, millon sitä pamahtaa mokoma viirus päälle.

Elämää helepommaks ei myöskään tee se, että pieni sulonen jääkaappimme otti ja pamahti, on hiljaa ja rikki. Onneks on ikkunalauat, ja nerokkaat niksit, kuten se, että pannaan kaikki juustot, voit, jugurttipurkit ja maiot erinäkösiin pusseihin ja kasseihin ja tungetaan ulos ikkunalaualle ja siotaan kassinnarut sisäpuolelle, ettei tuuli vie. Vielä tähän mennessä on joka aamu ollu ruuat tallella.

Ainut onkelema eellisessä on se, että just nyt on Viljandissa ollu ihmeen tuulista ja just nyt sitte tietty on muutenki alkanu ikkunoista vetämään, oikein kunnolla. Kun siihen ikkunan vällin sitte jää vielä muutamat kassinnaurut, niin kylläpä vaan "tuuli käy" niinku Jakarandan laulamassa laulussa konsannaan. Ollaan siis viimeset päivät Marionin armaan, Franzin tiivistelty ikkunoita uuelleen, ja tungettu kaikki raot täyteen erinäisiä juttuja. eittiön ikkunat on vielä kesken vähä. Tuhotuks hommissa on tullu niin monta rullaa ikkunantiivistysnauhaa, maalarinteippiä, vodkaa, (ku ennen sitä tiivistysnauhan panemista piti desinfioia ja meillä ei ollu spriitä, niin pestiin sitte viru valgeella!) ja Marionin kaikkein paras ja paksuin retkipatja (sitä tungettiin vikana sisäpuolelle kaikkiin mahollisiin väleihin vielä, kuvassa se tumma asia). Lopputulos on aika hyvä. A'la remonttinaiset Franziska ja Ulla. Ikkunan päällä mun askartelemia olkitähtiä.

Mulla ei pahemmin oo koulua, ainoostaan itsenäistä työskentelyä, mikä tietysti tapani mukkaan superlaiskalla tahilla etenee. Perjantaina on Orff-koe ja opetusnäyte, ja sitä enne pitäs vaikka kuinka paljo kirjottaa. Ja lukkee aineistoo ja suunnitella se opetusnäyte. Nop, huomenna siis, ku keittiönikkunat on valamiit alakaa totinen työskentely.

Ettemängujen, eli niitten tutkintojen jälkeinen vihastus ei oo mun kohalla vielä olleskaa lammaantunu. Eilen kesken kamarikuoroharkkojen mulle soitettiin ja kysyttiin, josko tahtoisin tulla kansanmusa-aittaan soittammaan yhteen konserttiin ens lauantaina. Soolona kuuskielisellä, ku olin kuuleman mukkaan ettemänguissa soittanu sitä niin hyvin. Olin ihan hämilläni ja suostuin. Hetkee myöhemmin tajusin, että koko tutkintosarja oliki niinku "karsintaa" tonne arvostetun Virolaisen perinteentutkijan ja kerääjän, August Pulstin juhlakonserttiin. Ja siellä nyt sitte mainostetusti soittaa kulttuuriakatemian parhaat kansanmuusikot. Mua vituttaa koko homma, täytyy jäähä gospelkooriharkoistaki pois sen takia. 

Toinen ahistusten asia on päättää mitä teen 24-25 viikonoppuna. Marionin kans kauan aikaa sitte jo päätettiin maalata sillon keittiön kaapinovet punasiks ja siivota. Gospelkooriharkat on tavallisseen tappaan lauantaina ja sunnuntaina laulettaan jumiksessa peräti viis laulua. Tiesin koko ajan, että samaisena viikonloppuna on "kamarikuoroleiri", mut mä koko ajan luulin, että se on aitassa vaan jonkinsortin kurssimuotonen tappaus, ja siis käyn siellä olemassa sillon, ku ei oo g-kuoroo ja sitte illansuussa maalailen Maronin kans. Mut eipä, vaan kamarikuoroleiri onki Kolga-Jaanissa, Viljandin lähellä kyllä, mutta ei Viljandissa. Ja viime harkoissa se kamarikuoron johtaja innostu, että mehän pietään siellä sitte leirin päätteeks konsertti ja sitte se viittoili innostuksissaan vielä päälle, että yks jazzlaulajapoika saa sitte laulaa myös soolon siellä, ja tietysti Ulla soittaa jonku ihanan kannelnumeron...

Häh? Tässä kohtaa mä taas putosin kärryiltä. Mistä se ihminen ees tiesi, että mä ylipäätään soitan kannelta? Ainiin joo, seki on päivätöissä kansamusa-aitassa, talouspäällikkönä tai jonaki sellasena... Musta on juoruttu pahemman kerran! Ja just nyt, ku Marion on kippeenä eikä pääse niitä kuuntelemmaan ja mulle etteenpäin kertommaan! Joka tappauksessa mulle tuli nyt ekkaa kertaa semmonen hassu olo, että nyt voisin jo lähtee Viljandista pois. En oikeesti taho, mutta tähän asti oonki vaan rakastunu tähän elämään enemmän ja enemmän. Mä oon saanu vaan olla ihan kuka vaan. Ei kukkaan tunne mua hirveen hyvin täällä, eikä sano mittään, ku teen kaikkee outouksia ja hassuja juttuja. Oon saanu tehä ihan mitä vaan. Olla niiiiin vappaa. Ja nyt ne sit on yhtäkkiä keksiny, että hei toihan on muusikko, nakitettaan se heti hommiin! Mulla heti nous karvat pystyyn. Tää on, ku pahintaki narkomaniaa, oon ollu kuivilla töistä nyt kohta puol vuotta, vaan yhesti käyny Suomen puolella ratkeemassa, mut aina tullu takasi ja alottanu täällä alusta vappaana ja stressittömänä. Nyt tuntuu siltä, että kohta ratkeen. Mun täytyy opetella sanomaan Ei! Angry Titsejä on hirvee ikävä, Elämä haisee. 

Nop, en mää ylipäätään itekkää tajua, miks tästä nyt niin suutuin. Olihan seki suuri kunnia, että pyyettiin siihen muumioon soittamaan. Tai siis ymmärrän, suutuin vaan siitä epäoikeuenmukasuuesta. Onhan sitä Suomessaki vaikka kuinka. Täällä se vaan on jotenki niin räävittömän raakaa ja pilottelemattomasti esillä. Mä purin tätä vihhaani myös viime gospelkoorissa samalla, ku viimeistelin huovutusneulalla tökkien joululomalla pääosin tekemääni kännykkäkotelo-olioo:

   

Ku sitte vielä jossaki vaiheessa harkkoja mietin olennolle nimmee, pääsi vieruskaverin Karmelan suusta hetimiten: "Ando" (joka on sen kamu-aitan johtajan nimi, joka siis oli meitä ettemänguissa arvostelemassa). Mulle selkes sitte samantien myös se, kenelle tahon tämän Andon antaa. Tietenkin viulisti Annikalle. Varmuuen vuoks annoin mukana myös neulan, jos olio-Ando vaikka mennee rikki... Ehkä myös ihan vähä woodoo-tarkotuksiin.