Tämä ystävänpäivänseutu on ollu aika merkillistä aikaa. Perjantai-iltana meille tuli kaks Marionin kaveria kyllään ja käytiin oikein porukalla konsertissa. Aitassa oli tällä kertaa kolmen karun kitaramiehen konsertti. Kaks niistä myös välillä laulo. Kolmas oli mun ihana impro-ope. Alkukonsertista mietin vähä aikaa jo, että kannattikohan tämmösessä suht. väsyneessä tilassa maksaa taas sattaa kruunua (joka siis on oikeesti reilut kuus eukkoo, mut oon jo niin täkäläisessä maailmassa, että opiskelija tossa kohtaa tosissaan miettii kulutustaan). Sitte kuitenki alkas ukot punkkaamaan entistä enemmän, mä nousin puolimakkuuasennosta puoliseisovaan ja hurrasin laulujen lopussa apinanraivolla! Tätä olinki kaivannu. Punkkia. Oi Angry tits, kaipaan sua niin!

Tultiin konsertista kottiin syömään lettuja. Jossainvaiheessa päivä muuttu ystävänpäiväks. pian kello oli kaks. Marion keksi, että lähettään sinne reggeepippaloihin, jossa meiän alunperin piti jo edesmenneen bändimme kans soittaa. Oltiin siellä johonki neljään. Kotona vielä vähä aikaa juteltiin. Nukuin muutaman tunnin ja heräsin kympiltä virittämmään kanteleita ja keittämmään ystävänpäiväpuuroo. Ne kantelleet omistajinneen oli lähössä ristiäisiin Tallinnaan. Siellä Marionista tuli ehkä maailman onnellisin kummi (tai ainaski se pääsee muitten maailman onnellisimpien kummitätsyjen joukkoon).

Nojoops viikon hard work on ehottomasti ollu Sytykematskut. Koemiksauksia on kuunneltu joka päivä, joka välissä, aina tietokonneen tai muun mahollisen härvelin lähettyvillä. Eri paikoissa, että luurit ja stereot vaihtelis. Kommentteja on kirjoteltu niin, että sähköpostinkulutus on pilvissä. Tällä hetkellä kaikista muista veisulisista on ihan hyvä olo, paitsi yhestä mun omasta laulusta. Kai meillä oli vähä loppuhätiköintiä jo ilimassa, ku sitä nauhotetiin ja jännitti sikana. Lauluthan ne kusee. Mua on tuplattu, oon jo nyt kyllästyny ommaan ääneeni. On semmonen olo, että laulutunnille mars. 

Tai toinen rankkajuttu oli se yks mahottomalta tuntuva essee, josta viimeks kirjotin. Mut se on nyt takana, kollegien sanavaihtoo oottelen vaan. Kirjotin koko yön ja menin nukkummaan samoihin aikoihin, ku Marion läks aamulla töihin. Mut mullei ollukkaa seuraavana päivänä koulua lain.

Eilen oli taas kopselikuoroo ja laulettiin yhtä uutta veisua, jossa altot saa yhessä kohtaa laulaa niiiin matalalta... Kaikki ei olleskaan niin matalalle ees päässy, mut mäpä pääsen! Ja se kohta on vielä vähä niinku meiän soolo, ja niin ihanaa on sitä laulaa. Mulle tuli hyvä mieli pelekästään siitä matalalta laulamisesta. Vaikka muutammmaa tahtia myöhemmin, mikäs siellä taas oottikkaa ku pitkiä nuotteja yksviivasta hoota rintaäänellä. Sopraanolinja meni terssiä ylempää. Perusmeininki.

Kuoron jälkeen kävin saksalaisten ystävien luona ystävänpäivälounaalla. Kaikki muut oli saksalaisia, paitsi mä. Syötiin saksalaista ruokaa ja katottiin saksalaista telkkukanavaa. Ja yks hyvä afrikasta, aidsin leviämisestä ja viksusta pojasta kertova vilimi. Lopuks harhailin kottiin nättejä mut sekalaisia Viljandin katuja pitkin. Ja pääsin lopulta kottiinki.

Tännään kävin aamulla kirkossa ja sen jälkeen vuojen ekalla kanneltunnilla. Mähän siis en tosiaankaa ollu soittanu yhtään noita isompia vironpelejä tutkintojen jälkeen. Enkä pitäny sitä yhtään pahana asiana. Soiteltiin eka vaan kuuskielisiä soittelumielessä. Voisin yhtä hyvin opetella ne veisut kirjasta, mikä mulla on ja mistä niitä soitellaan. Mut kai tästäki on jotaki hyötyä. Lopputunnista kuiteski kokkeilin ekkaa kertaa elämässäni ns. "Päkarauakannelta", eli peukkurautakannelta. Lyhyesti sanottuna näistä Viron kannelomituisuuksista kaikkein omistuisin ja mun kirjoissa tietty myös kiinnostavin. Melodiaa soittavan vasemman käen peukun ympärille kierrettään metallinpalanen, loppu vasen käsi ottaa sulkusointuotteen ja oikee käsi vetelee plektralla (pakasterasiankannesta leikatulla suuren suurella) vuoronperrään bassorykelmiä ja sointuja. Kätevää. Melodia ja sulkutyylin komppi, kaikki samassa paketissa. Osasin lopputunnista jo Kallen tällin. Samalla ekkaa kertaa minkäänmoista sitrasoitinta soolona soittaessani harkihin korvatulppien kaivamista kassista.

Muutama tunti sitte kävin vielä viemässä kompostiasiat (lupasin viiä ne M:lle ja F:lle ystävänpäivälahjaks ja nyt voin kätevästi narrata vieneeni ne jo eilen, ku eivät oo vieläkkää kotona) ja, ku huomasin Teetin vielä valvovan kävin sille valittamassa laulavani tulevalla levyllä huonosti. Mä olin vaan kenen tahansa tutun hallausta vailla, mut laulupedagogiks opiskeleva T käski mut parhaimmalla ope-äänellään sissään ja pisti samantien kuuntelemmaan kolomee virolaista naislaulajjaa, joitten laulusta ollaan ylleisesti montaa mieltä. No, musta ne laulo kaikki aika hyvin. Se halus ilmeisesti opettaa mulle jotaki tulkinnanvappauesta ja siitä, että ehkä joku vielä saattaa mun laulusta tykätäkki tulevalla lätyllä. Onhan se kyllä mahottoman mukavata, jos niin pääsee käymään!

Lopussa pahoitteluja Sytykken keikkojen kellonaikoja oottaville, kirjotan ne tänne mahollisimman pian!