Meillä oli lauantaina Omenan ja runon-ilta. Kokkolassa jo periteikäs syksyriento, alunperin Kokkelissa myös ennen opiskelleen ystäväni Amandan aivopalleroista peräisin. Mukaan tuli niin uusia kuin vanhojakin musiikinopskelijoita, joka sortin omenaherkkuja, mojovia runoja, sekä Amandan alttari kynttilöineen (jonka se vaati lepyttelyksi loukkaannuksestaan, ettei se päässy mukkaan). Mä keksin koko homman vasta eellisenä iltana, joten eipä sitä sen kummemmin ees suunniteltu, kutuin vaan kaikki jotka keksin kuhtua. Ekat vieraat pääsi tietenkin hommiin, kuten minun juhlissa konsanaan ja ainiaan (kummastuttavaa oli huomata, ettei kukaan vanhemmista opiskelijoista astunu sissään ennen puolta ysiä, kun seittemäks oli kututtu). Siivota olin onneks jo kuitenki ehtiny, leipomahomma lienee vieraillekki maljon mieluisempaa. Nyt keittiössä vallitsee ennennäkemätön tiskivuori, jonka tuhoamiseen taitaa vierähtää vähintäänki parisen tuntia. Aion hyökätä sen kimppuun heti tästä konneelta irrottuani. Onneks mulla ei oo kotona nettiä, joten se tapahtunee melko tuskattomasti.

Sitten oikeestaan itse päivän aiheeseen, eli mun hulvattomaan Viro-ikävään. Meille tuli paitsi Omenan ja runon-iltaan, myös viikonloppuvieraaksi Viljandissa parhaillaan vaihto-opiskelija ja ystävä E-K, ja me ollaan tietysti pulistu kaikista Viljandi-asioista aina kauppahallin maailman parhaista luomujugurteista pääkoulun kirjastotäteihin saakka. Mulla on myös kirjottamatta vielä yks roikkuva vaihtoraportti, joka on niistä kaikista henkilökohtaisin, musiikin osakunnasta pyydetty tunnelmapalanen. Ja iteasiassa oon sen kirjottanu jo ajat sitten, mutta suomeks. En vaan jotenkin raaski lähettää sitä ja kääntää. Se tuntuu niin lopuliselta. Viimeseltä luopumiselta. Tää on ohi, taas kerran joudun sen tajuamaan.

Lisäks eilen taas kysyttiin (tietenkin); ”No kerro nyt vähä mitä sä opit siellä virossa!” Enkä mä kyllästy kertomaan, eikä se mua ärsytä, että kysytään. Se vaan ärsyttää, että ne kysymykset aina herättää tyhmän kakkapää-ikävän uuestaan. Mä olin siellä viljandissa niin vapaa! Rakastuin siihen vapauteen ja nyt se on mut jättäny. Kukaan ei ollu tuntenu mua kauaa. Sain olla ihan just se mikä sillä hetkellä olin, ilman ennäkkokäsityksiä tai oletuksia. Koulussa sain osallistua just niille kursseille jotka kiinnosti. Tai olla menemättä, jos ei ehtiny just sillon. Sain arvosanoja, mut mun ei tarvinnu yhtään välittää, mitä sain tietäen, että ne ei tuu näkymään mun lopullisessa AMK-todistuksessa.

Tähän välliin pyyän anteeks, kun puran näitä tuntojani jo kertauksena. Mutta teen sen, kun sille näyttää kerran olevan vieläkin tarvetta. Kannattaa lähtee Erasmus-vaihtoon. Saa arvokkaitten kokemuksian ja vapauden lisäks myös paljo rahhaa. (Eilen vertailtiin saldojamme Nordplussan vaihtareitten kans ja totesin sanan Erasmus = lottovoitto).

Liitän tähän nyt ton mun raportin, tai haastattelun paremminkin. Käänsin kysymyksetki suomeks, niin älyätte.

1. Kertoisitko minkälaisia tunteita kansanmusiikin opiskeleminen Viljandin kulttuuriakatemiassa on sinussa herätänyt?

Olen lähentynyt perinteen kanssa ja oppinut arvostamaan sitä entistä enemmän. Suomalaisetkin arvostavat perinnettään, mutta käyttävät sitä paljon vapaammin yli rajojen. Luulen, että saan tämän Virossa vietetyn vuoden jälkeen hetimiten kontolleni”perinnepoliisi”-tittelin.

2. Mitä Virossa eletty vuosi on sinulle antanut?

Uuden kielen! Uusia ystäviä! Tietyllä tavalla rennompaa elämäntyyliä ja uusia näkökulmia. Paljon ihania ja unohtumattomia muistoja ja kokemuksia. Aikaa ja vapautta.

3. Mitä mieltä olet meidän opettajista, oletko oppinut paljon uutta?

Joissakin asioissa opin paljonkin uutta, esim. runolaulusta! Paras opettajani koko vuonna lienee Celia Roose, häneltä opin kaikkein eniten. Opin soittamaan myös munniharppua ja pääinstrumenttitunneilla näin ja koin kaikki Viron ihmeellisimmät kanteleet ja soittotyylit! Se oli ihan hurjaa.

Jotkut opettajista pistäisin kyllä vielä pedagogian kertauskurssille. Kaikki omat opetajani olivat kyllä musiikillisesti kovin taitavia, mutta muutama heistä ei tajunnut opettamisesta pätkän häntää, eikä oppilaalla siinä tapauksessa ole oikein mahdollisuuksia saada tunneista yhtään mitään.

Opinto-ohjelmassakin kannattaa miettiä pedagogiikan osuutta. Suurimmasta osasta musiikiopiskelijoita tulee kuitenkin onkunlaisia musiikinopettajia, ja siksi aihe on äärimmäisen tärkeä. Millaisia pedagogisia asioita on tärkeä oppia tulevien jazzlaulunopettajien / säkkipilliopettajien / koulun musiikinopettajien kannalta? Erityyppisiä harjoittelujaksoja kannattaisi olla ripoteltuina pitkin opiskeluvuosia, koska itse tekeminen on oppimismuodoista mahtavin myös opettajan ammatissa.

Iso osa opetetuista asioista tuli minulle kertauksena, koska opiskelin kansanmusiikkia yhteensä jo viidettä vuotta, mutta ei sekään oikeastaan haitannut, sillä opin kuitenkin koko ajan kieltä, vaikken uusia asioita olisikaan oppinut! Kun otetaan kielitaito huomioon, niin opinhan minä ihan hirmuisesti, oikea teho-oppimisen vuosi!

4. Mitä sinulle on jäänyt kaikkein parhaiten mieleen viime vuodesta?

En osaa sanoa vain yhtä asiaa, vuosi on pitkä aika ja arvokkaita muistoja on pää täynnä! Mutta esimerkiksi ensimmäinen päivä jäi kyllä mieleen positiivisella tavalla. Kun tulin Viljandiin ekana koulupäivänä, en osannu kieltä vielä kovin paljoa, en tuntenu paikkoja tai yhtäkään ihmistä, ja koti-ikävästä puski päälle ennen kun mikään oli alkanutkaan, niin opiskelijatoverit tulivat ja ottivat aikailematta huomaansa, veivät syömään ja pyysivät illalla konserttiin ja leikkivät koko päivän kanssani niin, että ensimmäisestä päivästä jäikin tosi hyvä mieli!

Muita muistoja mielen päällä lienee yhtye- sekä soolotutkinnot, vierailut vanhojen pelimannien luona ja kahdessa kannelpäivässä, Tarton Yliopiston musikkikilpailu, Kansanmusiikkikeskuksen konsertit, monet projektit, joihin sain kunnia osallistua!

Oman paikkani löysin ehdottomasti myös Viljandin gospelkuorosta. Sieltä löysin hetkessä itsenikaltaisia Jumalan hulluja, joitten kanssa vietin varmasti suurimman osan vapaa-ajastanikin. Odotin jokaista kuoroharjoitusta ja ystävien kohtaamista aivan malttamattomana, enkä olisi suonut niiden loppuvan, ennenkuin viimeinenkin äänenpihinä oli pihisty kurkusta ulos (niin kyllä usein kävikin)!

5. Mitkä asiat me olisimme voineet järjestää paremmin?

Koulussa kaipasin oikeastaan vaan kahta asiaa; isompaa, oikean huoneen kokoista soitinvarastoa, jollaiseen olen Suomessa tottunut ja opiskelijoitten keittiötä, tai edes jääkaappia ja mikroa! Musiikki on sellainen ala, että opiskelijoiden täytyy harjoitella usein myös iltaisin ja koululla on vietettävä aikaa paljon enemmän kuin monella muulla alalla ja siksi Pääkoululla arkipäivinä auki oleva ravintola ei riitä.

Vaihto-oppilaan asemasta minulla ei oikeastaan ole mitään parannusehdotuksia, sillä en keksi mitään parannettavaa! Välillä tuntui, että koulukaverit oikein kilpailivat siitä kuka saa olla minun pari tai auttaa milloin missäkin. Sain apua aina, kun kysyin ja sitä riitti niin kauan kuin näsäviisaudenpuuskissani jaksoin kysellä. Kun lähtee vieraaseen maahan opiskelemaan, niin elämä tietysti vaikeutuu muutamalla pykälällä, mutta siitäkin nyt todistetusti selviää reippaalla mielellä ja vastaanottavaisella elämänasenteella. Silloin täytyy käydä läpi paljon aivan elämän perusasioita, itsestäänselvyyksiä ja monenlaisia tunteita. Hassua kyllä, mutta tuntuu melkein siltä, kuinka vieraaseen maahan muuttaessani olisin myös jollakin mystisellä tavalla palannut juurilleni..
 
Saa nyt sitte nähä miten päin mä tän sitte käännän.