Kokkolassa ollaan jee. On se ihan mukavaa ja sitten ei. Heti infotilaisuuessa tuli tosi paha mieli, ku lueteltiin minnekkä missäki opiskeluvaiheessa olevat mennee. Mutta entäs, jos nyt kuitenkin tässä viitosvuonna yrittää alottaa sitä opinnäytetyötä ja portfoliota ei oo olemassa sivuakkaa?

Mulle ei ollu jaksettu kirjottaa ees lukkaria, ku ei mulla kai oo paljo mittään muuta, ku omatoimisia hommia. Eli kai tässä nyt sit vihdoin olis aikaa. Kokemuksesta kuiteski käsi vinhasti nousee eriävään mielipiteeseen. Ei sitä aikaa ikinä oo. Mulla ainakkaa. Se leikkii mun kans ikihippaa, ja harvoin nään siitä ees vilausta.

Opinnäytetyön aihe nyt ees alkaa hahmottua ja laulunalkuja pukkaa. Tekis ne vaan loppuun. Angry Titsit on luvannu auttaa mua, ne on ihania.

Kakkostutkinto kusee ja pahasti. Pauliinan maha kasvaa ja mun päässä ideat ei selkene. Tässä ollaan jo vaarallisilla apajilla. Paitsi kuulin juorun, jonka mukkaan me ehkä saatas yks kantelemaailman velhoista tänne Pauliinan kahtiajakautumisen kunniaks opettammaan. En vaan tiiä ehtiikö se opettammaan mua yhtään. Tavallaan, olis parhautta, jos saisin sen tutkinnon vaan soitettua noppeesti ja sillä sipuli. Toivo ellää.

Mulla on taas ollu kova motivaatiopula. Se on oikeestaan ollu jo kauan. Ehkä jopa krooninen. Kesällä en soittanu omasta halustani varmaan kertaakaan. VIimeviikolla yhtenä unettomana yönä päätin jo, että nyt loppu ihteni huijjaaminen. Mä kai oon menny niin yli tässä ihteni pakottamisessa ja huijjaamisessa, että siitä parantuminenki on vaivalloista ja hankallaa.

Virossakin ne ihmetteli, että miten sä Ulla et koskaan reenaa? Enkä mä osannu siihen vastata muutaku, että sepäs se, ihmetyttää se muaki. Mä vaan en paljo ikinä reenaa. Ei huvita. Ja sekös ahistaa, ku kaikki muut istuu kopissa pillit vinkuen ja välillä käy hymyhuulilla hakemassa teekupposen, vaihtaa pari sannaa, mutta ei pulise yhtään pitempään, ettei vaan mee ”kallista reeniaikaa” hukkaan.

En oo soittanu mittään pitkään aikaan ja kokkeilen, että millon se himo taas iskis. Mut ei se vaan oo iskeny. Muutaman laulun luikautan päivässä, enkä kuuntelekkaa paljo mittään. Pitäs varmaan kieltää iteltään seki vähä, nii sitte tulis semmonen kunnon "nyt kaikki musa musta ulos heti"-olo ja ymmärtäisin miks taas lähen sitä opiskelemmaan. Tai en mä tiiä tulisko, en uskalla luottaa.

No kai se on totta seki, että hymyileminen lissää endorfiinia ja siitä tullee vaan entistä parempi mieli, sillä kait mä oon tähänki asti eläny tässäkin musamaailmassa.

Toiveissa on silti oppia erottammaan semmonen "ihtensä ruoskimisharjottelu", josta ei oo mittään hyötyä ja semmonen "homma hanskassa, lyhyt pikku reenisessio" toisistaan.  Mulla on aina vaikeuksia päästä vauhtiin, karttelen kaikkee mitä on pakko. Vihaan sitä pakkoo. Jos meen harkkaamaan jotaki tiettyä asiaa, niin melko varmasti harkkaan siellä kaikkee muuta, kun sitä ja sitte kappas vaan-aika loppu, enkä ehtinykkään sitä läksypolskaa.. Tai sitte joskus ajattomana viikonloppuna istun siellä kopissa niin monta tuntia, ettei sitä ees halua laskee ja lopuks, rättiväsyneenä ja täysin puhki kuluneena, kun en ennää millään jaksa vastustaa uhmakasta vapaudentaisto-vaistoani, soitan pari kertaa läpi sen polskan, mistä pitäs olla seuraavalle soittotunnille hurjan hieno superversio kaikkine superefekteineen saaden opettajan taputtammaan seisaaltaan. (toim. huom. viimeinen tietenkin liittyy henkilön ommaan perfektionismiin).

Pahimmat paineet on ite keksityt paineet. En tajuakkaan, kuinka automaattisesti niitä tajunnassani virtaa. 

No, vaikken oo yhtään soitellukkaan, ni on kait tässä nyt ees yks laulu ollu jo muutaman päivän poikimassa, ainaki ideatasolla. Jospas siitä jotaki opinnäytetyöhön sais. Se kertoo lukion pitkänmatikanopesta ja siitä miten se haluaa tehhä lukiosta oikeesti yleissivistävän.

Nop, ehkä merituuli tepsii vaivaan, ku vaivaan. Vaikka siihenki, että unohin ottaa kaikki lautaset ja lasit mukkaan, ku muutin tänne taas!