Oi vapaus! Eilen illalla olin pitkästä aikaa päivällä kotona, niin ettei mulla ollu kamala kiire minnekkään taikka sedekiljoonaa asiaa rästilistalla. Tuli ihan semmoinen olo, että kappas, voisinpa lähteä vaikka kävellylle, ja niin tapahtui.

Suunnakseni otin tosin konservatorion, sillä ajattelin samalla hoitavani muutaman nettiasian. Mutta sekin, että olin matkalla konsalle jalan ajankäyttöä minimoivan hikisen pyöränpoljennan sijjaan oli uutta.

Kävelin teatterin ohi ja huomasin sinne menevän ihmisiä verkkaseen tahtiin. Kello oli kolmetoista vaille seihtemän, siis joku esitys oli alkamassa. Olis tehny mieli, mennä munkin, muttei oo nyt yhtään ylimäärästä rahhaa. Pääasia kuitenki, että ehin ajatella sellaista mahollisuutta. Vaan raha oli esteenä.

Jatkoin matkaa torikatua alaspäin ja kuulin kirkonkellojen soivan. Sitte kirkon kohalla huomasin nuorten ihmisten menevän sinne. No sinne ei oo ainakkaan pääsymaksua, ja päätin ihan vaan kurkata sisälle. Samassa mun takaa tullu toinen konsan asukki jo kerto mulle, että alkamassa oli nuorten messu. Meille ei oo tullu Kokkolalehtee koko vuonna jostaki syystä, ja siks oon kirkollisistaki ihan pihalla. Mitä nyt keskiviikon Taize-hartauksissa on helppo käyä, ku ne on aina sammaan aikaan. Päätin jäähä messuun, ollen varmaan työntekijöitten jälkeen vanhin koko kirkossa.

Virret meni hurjan korkeelta, mut mä vein oikein paatoksella ylimmätki äänet. Oli semmonen olo. Aika usein mulla kirkossa. Pari kertaa lauloin sanat jossain kohtaa väärin ja edellisen penkkirivin teinixit sai sen seurauksena naurukohtauksen. No, mä pidensin vähä niitten maanpäällistä kärsimystä.

Sitten kuitenki messun jälkeen yks teinix keräs kaiken rohkeutensa ja sano: "sulla on tosi hyvä ääni!". Mä selitin siihen sitte vaan, että no mä oon nyt jo ihan melkein ammattilainen, niin kuuluu kato ollakki.

Ihan jo melkein ammattilaisnainen. Jäi kaikumaan omaankin takaraivoon. Kohta ei tartte ennää rastittaa lomakkeisiin sitä ylioppilastutkintoo vaan.

Annoin itelleni opinnäytetyöni itsearvioinnissa arvosanaksi täyet pisteet. Varmaan ekkaa kertaa mistään ikinä. Saavutin jok'ikisen tavotteeni ja opin itestäni älyttömästi uutta. Se oliki mun päätavote. Enkä tekis varmaan mittään toisin, jos saisin tehhä opparin uuestaan. Tännään kuulin, että arvon raati oli arvosanasta yhtä mieltä mun kans. Ne haluaa myös tarjota mulle kahvit vielä joskus. Voiko sen siis tulkita viis plussana?

Tännään istuin koko päivän pikkukantelistien kevätnäyte ja tutkintolautakunnissa. Sain olla ekkaa kertaa puhheenjohtajaki. Voi mitä lahjakkuuksia! Mietin tauotta, että mitä näistä isona tullee. Maan mainioita muusikoita jo nyt.

Enää on koulussa pikkusäätöö, opparin painattamista, peikkoprojektin loppuun saattamista, palautelomakkeisiin vastaamista. Kaikki suuret ja ajattelua vaativat asiat on jo tehty. Muuten loppukevääseen kuuluu vielä opetustöitten lisäks jostain kummasta kokoajan sinkoilevia keikkoja. Päiväkotilaisille peikkoo, Kenialaisille rehtoreille katrillia, Leppävirtalaisille ja Jyväskyläläisille Sytykettä.

Ja sitten on se pahin, omien oppilaitten musiikkiopiston perusasteen päättävät kolmos-tutkinnot. Ne on paljon jännittävämpiä, ku omat. Omiin voi aina reenata lissää, näihin ei. Voi vaan yrittää puhua oppilaitaan reenaamaan lissää. Mulle on kehittyny jo saarnausilmekin. Näin totesi eräs yhdeksänkesäinen taannoin:

"Voi ei, taas sää näytät siltä, että alat kohta saarnata! Sä oot sanonu tän saman jo ainaki sata kertaa!" Se oli niitä open itteensä menemisen paikkoja. Huokasin vaan ja haaveilin ääneen: "Voi kun me sitten osattais kaikki soittaa samaan tempoon, niin sitte mun ei ennää tarttis saarnata tästä!" 

Sen jälkeen ne ipanat on soittanu ihmeen hyvin yhteen!