On niin vaikeata taas alottaa, kun on kerran pahasti kesken jättänyt. Koitan olla vahva ja tehä sen kumminkin.

Tännään pelattiin peliä, joka oli hyvä siihen saakka, kunnes se jätettiin kesken. Joku toinen ei sitä arvostanu ja keräs pois sillä aikaa, kun me pellaajat oltiin hetken muissa hommissa. Mitä hyötyä on mittään alottaa, jos ei saa koskaan mahollisuuttakkaan sitä lopettaa?

Ehkä ongelma onkin enemmän siinä lopettamisessa, kun alottamisessa. Ehkä se lopettaminen pelottaa tai ahistaa niin paljo, ettei sitten kannata alottaakkaan. Luulis alottamisen olevan heleppoo, kaikkeehan voi kokkeilla. Rohkeesti vaan! Hyppää kyytiin.

Aina vaan ei mee maailma niin, kun se ennalta kuvittellee menevän. Riippuu siitä miten ajattellee. Jos ajattellee tarpeeks väljästi, niin ehkä toiveetkiin mahtuu totteutummaan.

Musta tuntuu, että pursuan taas mussiikkia joka reiästä, mut on vaan niin vaikeeta alottaa, etten saa sitä itestäni ulos. Panen tuon kuvan tuohon, ehkä se auttaa, ainaki tuntuu sopivalta. Lakanatki rypyssä, niinku kuuluu ollakki inspiraation hetkinä. (Kuva on Viljandista, joka oli varsinaista inspiraation aikaa!)


Sitä vaan on vaikee kestää, kun ei yhtään tiiä miten tää elämä päättyy. Oma ja muittenkaan. Tännään oli (tai siis eilen).

ps. mä oon vihastnu veispuukkiin sen verran, että ehkä kirjottelen tänne jatkossa enemmän.