Matkamme, tai siis minun Ullan matka Kiuruveeltä Windhoekiin kesti 34 tuntia, lähin siis kottoo maanantaina aamu kuuelta ja Windhoekin kentällä oltiin tiistaina Suomen aikaa kolmelta, josta vielä oli tunnin matka kaupunkiin. Meitä vastassa oli harjotteluohjaajamme Maarit, joka on Suomen Lähetysseuran lähetti täällä miehensä Arin kanssa. Me ollaan Eevan kanssa suorittamassa siis Suomen Lähetysseuran nuorille aikusille suunnatun esikoulutuskurssin kenttäharjottelua kolme kuukauven ajan.

Meiän koti on herttainen, vaikkakin ruman värinen. Se on jonku käsittääksemme katolisen lähetysjärjestön asuntola, jossa meillä on yksiö, keittiö ja kylppäri. Tämä kämppä oli jopa yli ootuksiemme, joskin nekin ootuksemme oli tosi pieniä. Sängyt on, ruokapöytä on ja muutama tuoli, nojatuolitkin ja pikkuruinen telkkari, johon ei olla vielä sen paremmin tutustuttu. Meiän kämppä sijaitsee Eros nimisellä valkosten ja kaikkein rikkaimpien mustien alueella. Ihan kaikkein rikkaimmalla alueella ei oo vielä ees käyty, sitten on semmonen Klein Windhoek, joka on myös valkkarialuetta, sekin näytti melko rikkaalta. Täällä meiän alueella on turvallista liikkua valosalla, mutta pimmeellä ei yhtikäs yhtään minnekkään. Nytkin jo istuskellaan kiltisti kotona ja peukaloitamme pyöritellään. Onneks on Eevalla kouluhommat, mulla Kalevala-projekti ja soittimetkin mukana, ja neulepuikot sekä virkkuukoukut.

Käytiin ekana päivänä ruokakaupassa, josta ostettiin mm. butternut ja sweet potato, joista tännään kokkailtiin ruokaa. Keittää piti, pannulla ei oikein pehmenny, mut sweet potato muussaantu ihan perunamuussiks ja se tosiaanki oli makkeeta. Butternutin maku jäi vähän alle, ehkä sekin oli makkeeta, koska se ruoka yhteensä oli niin makkeeta. Mutta ihan hyvvää. Pantiin me siihen muutakin, soijasuikaleita, kananmunnaa ja paprikkaa ja voita. Eilen käytiin syömässä tervetulopäivällinen semmosessa rikkaitten ravintelissa, jossa liharuuat kanniskeltiin ekaks asiakkaitten nokan etteen, sitte niihin pantiin jotaki pirtua päälle ja sytytettiin kokko!! Kyllä siinä hommassa varmaan näpit palo tarjoilijoilta usseemmanki kerran, onneks sentään myö ollaan kasvissyöjiä.

Maarit on työkseen päiväkodin täti ja tekkee sitä hommaa täälläkin, tai oikeastaan kouluttaa kolmen kirkon päiväkodin työntekijöitä parin vuoden ajan. Nuo kolme päiväkotia sijaitsee Windhoekin köyhällä slummialueella, johon ne on rakennettu Lähetysseuran rahottamana. Kaks niistä on kirkon yhteyessä. Tännään ehittiin käymään ajelulla siellä pikasesti kahtomassa ne autonikkunasta läpi ja heti huomas, että ne oli kaikkein tukevimmat ja parhaiten rakennetut rakennukset siellä. Ihan hyvä, semmoseen päiväkotiin veis varmasti aika mielellään lapsiaan, jos kotina on pelkkä peltihökkeli. Niitä nimittäin nähtiin ja paljon! Peltiä saa halvalla, mutta se ei oo mittään muuta, ku näkösuoja. Se on kuumalla hirvittävän tuskastuttavan kuuma, ja kylmällä hirvittävän kauhistuttavan kylmä. Katuturassa huomas heti, että siellä on myös pikkusen parempiosasten aluetta, jossa oli peräti värikkäitä taloja! Tosin niissäkin oli useessa pihalla peltihökkeli, jossa joittenki oli määrä asua. Ei semmosissa oloissa ihmiset käy, kun nukkumassa vaan sisällä. Maarit sanokin, että yöaikaan keskusta on täällä ihan hiljanen, pileet on Katuturassa. Päiväsaikaanki siellä oli ihan hillittömästi populaa, automme kimpussa kierteli puheajan myyjiä ja muita. Shuffle-taksiinkin houkuteltiin, ne on niitä pikkulinkkuja, jotka oottellee kyytiläisiä ja lähtee sitte, ku auto on tupaten täynnä ilman minkäänlaisia aikatauluja!

Ainut paikka missä uskaltauduttiin jalkasille Katuturassa oli semmonen "ostoskeskus", jossa oli kojuja eri palvelujen myyjiltä. Oli hiusten letityspaikkoja (jonne tungen Eevan vielä, alkaa se itekki haluta jossain vaiheessa), vaateräätäleitä (joilla voitas teettää jotkut hienot mekot!!) ja hedelmänmyyjiä. Lapsiakin oli myymässä ja pari pientä tyttöä kerjäs meiltä muutamaa dollaria, ne oli selvästi opetettu, että niin kuuluu sanoa, kun valkolainen(=ökyrikas) kävelee ohi. Juttusille jumituttiin myös yhen jonkun amerikkalaisen vapaan suuntauksen lähetin kanssa, joka oli Kamerunilainen. Se kerto olevansa 42-vuotias ja M ihmetteli, kun luuli sitä paljon nuoremmaks. Sitten se kerto syövänsä vaan metsän antimia ja siks "kasvavansa" niin hittaasti. Se olis heti halunnu meiän puhelinnumerot ja tavata meitä samoin, kun eilen kaupassa meiän pakkausapulainen, kuhtu hetipaikalla ihtesä meille kyllään. Ei nää pahemmin ujostele.

Loppusitaatiksi tälle ekalle Namibia-höpinälleni pantakoon se, mitä Maaritin mies Ari sanoi meille tänään niitten luona pistäytyessämme: suomalaisen työttömän työttömyyskorvaus on suurempi, kuin Namibian luterilaisen kirkon piispan kuukausipalkka!! Se pisti taas vähän miettimään. Täällä hinnat on vähän halvemmat ku Suomessa, mutta ei nyt kummiskaan ihan hirveesti. Maarit ite oli nostanu kaikkien päiväkotien tätien palkat tuhanteen NADiin (Namibian dollari), joka on suunnilleen 100 eukkoo kuussa. Ja niillä ne elättää ihtesä ja perheensä johon kuuluu monen polven sukulaiset. Nyt toivottaan, että siihen on varraa jatkossakin, eikä palkkoja tarvii ennää yhtään laskee!