Viikonloppua viettäessä ei ole tapahtunut paljoa, mutta kerron niistä muutamasta jutusta, joita ollaan tehty. Ruuanlaitto on tietysti ensimmäinen ja tärkein. Eilen kokeiltiin raastaa sitä superkovvaa voipähkinää, josta jo aiemmin kerrottiin. Ajatuksena oli, että se paistuu noppeemmin raasteena, ja voiaan tehä samanlaista kasvispannumössöö, mitä ennenki (ja aika ussein varmaan tulevaisuuessaki). No, mut sitte Ulla tajus, että sitähän voi syyä raakanaki niinku porkkannaa, ja hyvvää ja vähä makkeeta oli. Tännään vielä lisättiin loppuraasteeseen siemen-rusinasekotusta, se sopi loistavasti. Ajatuksena oli laittaa pannulle myös pari päivää sitten ostamaamme gemsquashia (jos muistan nimen oikein), mutta sepä oliki niin kovvaa, että meinas leikatessa tulla veihti vaan omille sormille. Niinpä jätin sillä kertaa yritykseks, nyt mietittään kovasti, että "kuinka saisin rikki gemsquashin..."

Ollaan me muutaki tehty ku syöty (vaikka ollaanki syöty hirveesti ja varsinki jätskiä joka päivä ku on nii lämmin). Eilen käytiin National Theatre of Namibiassa, kun ihan sattumalta käveltiin siitä ohi. No, siellä oli puolentoista tunnin kuluttua alkamassa musiikkinäytelmä. Eli eikun lipputoimistoo ehtimmään, joka oli siis eri rakennuksessa kadun toisella puolella. Me ei ensin meinattu löytää sitä ollenkaa, vaan pyörittiin ympäriinsä hölmön turistin näkösinä. Onneks kukkaan ei käyttäny turistiuttamme hyväkseen vaan lopulta löyettiin just kiinni mennyt lipputoimisto ihan ite. Lopulta ostettiin liput luukulta ja nähtiin Bank Windhoek Arts Festivalin spektaakkelinäytelmä, jonka mussiikit oli kirjottanu Etelä-Afrikkalainen folkmuusikko. Musat oliki kivoja, ku siinä oli semmonen nuorten aikusten monikansallinen kuoro mukana ja kivoja soittimia. Se folkmuusikkohäiskä ite lauleli enimmät soolot, se oli aika kumma tyyppi. Juoni kerto kristinuskon ja islamin vuoropuhelusta enimmäkseen ihan fiksusti, mutta lopussa meni vähä överiks mun mielestä se "lovereligion"-homma. Ainaki lopuks saatiin kunnon naurut ku viimesen laulun viimeset nuotit vaan nousi ja nousi jazzkäsien myötä! Ihan oikeeseen musikaalityyliin. Vaikka puhe oli enimmäkseen englanniks, laulut oli afrikaansiks ja niin myös kaikki vitsit, joten vähä jäi puolittaiseks meiän ymmärtämys.

Tännään taas oltiin ekkaa kertaa täällä kirkossa. Oltiin suunniteltu M:n ja A:n kans menevämme Paulinumin pappisseminaarin jumikseen, joka on vähä kauempana keskustasta, ja niitten piti hakkee meiät puol ysiltä (jumikset alkaa täällä aina ysiltä). Varttia vaille kaheksan (tai niin me sillon luultiin) M laittoki viestin, että täällä käännettiin tännään kellot kesäaikaan, eli kello oli jo varttia vaille yheksän! Silläki oli vielä tukka märkänä, mä olin just suihkussa ja Ullaki oli vielä menossa. No, me testattiin turnajaiskestävyyttämme oikein kunnolla ja oltiin neljäntoista minnuutin päästä portin ulkopuolella oottamassa. Mentiin sitte lähempänä olevaan Inner City Lutheran Churchiin, jossa on englanninkieliset jumikset. Ei tarvinnu hävetä, kun täällä on kuulemma ihan tavallista tulla vartin tai kakskyt yli yheksän paikalle, eli lopulta oltiin ihan ajoissa.

Pieni pettymys mulle iski ku huomasin, että urkuparvella oli sitteki "kanttori" ja syntikka. Ei siis kuultu niin paljoo puhasta neliäänistä namibialaista veisuuta. Välillä synty hupaisia tilanteitaki, ku kirkon eessä ollut laulunjohtaja-rouva sano virren numeron ja alotti laulammaan jostaki sävellajista. Kanttori kuunteli hetken ja jos oli tuttu biisi nii tuli mukkaan jostaki vähä eri sävellajista. Niin siinä sitte mietittiin, että kumpaa kuuntelis. Ehtoollisella päästiin kuitenki tosi hyvälle paikalle, laulunjohtajan ja sen vieressä istuneen mahtavasti laulaneen altto-rouvan etteen. Se rouva veti kuuluvasti rintaäänellä alttoo, ja aina ku muut piti säkkeen välillä taukoo se laulo alton seuraavan äänen, että muut pääsi mukkaan. Ens kerralla yritettään päästä Ullan kans sen rouvan lähelle laulammaan.

Saarnassa en pysyny ihan kokoaikaa mukana, kun osa keskittymisestä meni papin aksentin ymmärtämiseen. Ensin se kerto pohjosessa pidetystä kirkon työntekijöitten kokkouksesta. Sitte mentiin tekstiin, joka oli psalmi 113. Siinä puhutaan Jumalan ylistämisestä. Papilla oli kuitenki muutaki asiaa, nimittäin se, miten myös keskustan seurakunnan alueella on paljo niitä nuoria äitejä, jotka on tullu yllättäen raskaaks, eikä tiiä mitä niillä vauvoillaan tekis. Niinpä vauvoja hylätään. Pappi kyseli siinä ihan avvoimesti seurakunnalta, että mitä me voitas tehä? Ja että jos jollain on joku tosi hyvä idea, niin tulkaa juttelemmaan hänen kanssaan viikolla. Kun kirkon jälkeen mentiin jätskille M:n ja A:n kans, nii todettiin, että oishan niistä miehistäki voinu jottain sannoo. Ku täällä se on nii, että niitä lapsia vaan syntyy ja sitte se on naisten ongelma, mitä niille tehhään. Ei miehet kanna vastuuta ollenkaan, vaan kaikkee saa tehä.

Tässä yhteiskunnassa suku on yhtä kun sosiaaliturva. Niinpä orpolapsen käsite on aika vieras, koska aina joku sukulainen ottaa lapsen, jonka vanhemmat on kuollu. Kadulla ellää lähinnä alkoholisti- ja huumeidenkäyttäjävanhempien lapset. Käytännössä suvun hoidossa olleet lapsetki voi joutua heittopussiks eri sukulaisten välille. Asema perheessä voi olla enemmänki piian tai palvelijan ku lapsen.

Tähän loppuun vielä ilonen juttu kirkosta. Meiän eessä istu isä kahen pojan kanssa (Ulla arvioi, että 3- ja 5-vuotiaat). Just aiemmin kirjoteltiin kuulleemme, että täällä ei ennää semmosia lapsia pietä sylissä, jotka ossaa iteki kävellä ja istua. No, näistä pojista pienempi kiehnäs aina välillä isin vieressä hiplaillen sen partaa ja vetäen korvasta yms. Isä ei siitä suuttunu vaan otti ihan rauhallisesti. Ihan lopussa, ehtoollisen jälkeen se sitte lopulta pääsi isin sylliin ja kyllä se oli onnellisen näkönen! M:ki sano, että täällä kaupungissa vanha kulttuuri on murtumassa ja jopa isät osallistuu lastenhoitoon! Ja lapset pääsee sylliin, vaikka ossaiski kävellä.