Tännään on ollu kerrassaan kokemusrikas päivä, ainakin pedakoomikon mittapuulla! Aamupäivällä käytiin vierailulla juuri loman jälkeen ovensa aukaisseessa Hoosiannan päiväkodissa, eli Katuturan slummialueen rikkaimmassa kirkon päiväkodissa, jossa on myös vähiten lapsia. Varallisuustaso näkyi mm. siten, että siellä oli esim. kaikille lapsille omat tuolit ja muitakin leluja, kun pelkästään vanhoja autonrenkaita. Tosin niitä säilytettiin lukollisessa kaapissa, josta ne pääsivät lasten käsittelyyn aniharvoin (etteivät vaan menisi rikki!). Se jo sinänsä kertoo jotakin päiväkodin tottumuksista ja toimintatavoista. Ehkä myös Namibialaisesta auktoriteettikäsityksestä ylipäätään.

Ensin lapset, joita paikalla oli ainoastaan kolmetoista esittivät meille kolme ihanaa laulua! Ihastuin näihin n. 3-5-vuotiaisiin, reippaisiin mutta kiltteihin ihmisen taimiin hetkessä. Laulaminen ja tanssiminen oli heillä tosiaankin verissä!! Pienen tauon jälkeen vuorossa oli opetustuokio. "Tuokio" venyi mielestäni yllättävän pitkäksi, se kesti nimittäin ainakin tunnin ja on suoranainen ihme kuinka niin pienet jaksoivat istua ainakin melkein kokoajan paikoillaan! Minun pöydässäni istunut hädin tuskin 3 vuotias Dessie keksi itselleen (ja mulle) välillä omaa tekemistä tukkaleikistä (mun tukalla on niin kiva leikkiä), että jaksoipa istua hänkin. Tunnilla opeteltiin ensin matikkaa, laskettiin montako lasta oli paikalla, montako heistä oli tyttöjä ja poikia ja montako lasta puuttui (ja ketkä). Yhteensä lapsia on päiväkodissa tänä vuonna 37. Samalla harjoiteltiin numeroitten piirtämistä taululle ja lopuksi opeteltiin erilaisia muotoja ja värejä. Opettaja keskittyi tosi tarkkaan oppilaitten lausumiseen, erityisesti sanat triangle ja square olivat syynissä jokaisen suussa. Hassuinta tässä oli tietenkin se, että minun mielestä opella itsellään oli niin tukeva afrikkalainen aksentti, että hän lausui itse ihan päin palmua. Mutta täytyy muistaa, että englanti ja amerikka on nyt aika kaukana joo, ja sitäpaitsi kaikki puhhuu täällä niin, oma murteensa siis kokonaan tämä afrikan englanti. Älkää ystävät ihmetelkä jos puhun ihan hullunkurista enkkua tän jälkeen!

Ylipäätään näistä lapsista huomas melko selvästi, kuinka paljon ne kaipaa huomiota ja sylissäolemista. Liikuttavaa oli mm. kuinka kutitin ohimennessä yhtä tyttöä vähän ja kohta vieressä seisonut poika (joka oli viisivuotias, muttei osannut vieläkään kunnolla puhua) tuli kädet ylhäällä luokseni, että kutittaisin häntäkin! Niinkuin jo aiemmin kirjoitin, täällä pidetään lapsia perinteisesti sylissä (tai liinassa selässä) ainoastaan siihen saakka, kunnes lapset oppivat kävelemään. Sen jälkeen sylissä pitämistä ei enää katsota lainkaan tarpeelliseksi, käveleväthän mokomat jo itsekin! Isot siskot ja -veljet korkeintaan retuuttavat ja raahailevat pienempiänsä siinä vaiheessa.

Täällä lapsia ei ehkä siinä mielessä myöskään niin paljon arvosteta, että heidän jokaiseen huoleen ehtisi keskittyä, saati sitten leikkiä heidän kanssaan. Väestöjakaumakin sen jo kertoo (tämä on havaittavissa ja läsnä kokoajan!): Lapsia ja nuoria pursuilee joka paikasta, nuoria aikusia on vielä paljon, vanhempia aikusia jonkun verran ja vanhukset on ihan harvinaisuuksia. Ehkä suuret ikäluokat voitas adoptoia tänne vanhetessaan? Vanhukset on erittäin arvostettuja täällä, kyllä tänne kantsii vanhojen tulla. Tilastojen mukkaan keskiverto elinikä tässä maassa on nimittäin noin. 51 vuotta! Käsittämätöntä, minä oon sen mukkaan nyt aikalailla puolessa välissä elämääni. Lapsikuolleisuus puolestaan on edelleenkin huikean korkealla esim. Suomeen verrattuna, ja siksi ei äiditkään kykene kiintymään pieniin vauvvoihinsa liikaa, selvitäkseen vauvan menehtyessä omassa elämässään eteenpäin. En kyllä tajua miten omaan lapseensa voi olla kiintymättä. Vaikkei minulla omia lapsia olekkaan. Onneks Suomessa ei tartte ajatella näin!

Päiväkodissa oli tänään paikalla myös yksi, noin neljävuotias poika ensimmäistä päiväänsä. Hänen ei ollut tarkoitus jäädäkkään kuin pariksi päiväksi, äidin ollessa kiireinen jostain syystä. Poika ei selvästikkään ollut ollenkaan tottunut toimimaan ryhmässä, istumaan yhtään paikoillaan, eikä etenkään keskittymään mihinkään paria sekunttia kauempaa! Näytti siltä, kun hän olisi koko pinen elämänsä vaan toiminut ja puuhaillut aivan itsekseen, ilman minkäänlaista ohjausta tai apua. Kaikkein hulluinta lienee se, että tällainen lapsen elämä on Katuturassa aivan mahdollista, jopa todennäköistä. Kulttuuriin ei kuulu lainkaan, että aikuiset viettäisivät aikaa lastensa kanssa. M kertoi, että päiväkodeissa lasten vapaa-aikana tädit ja sedät vaan katsovat päältä päin, että kaikki pysyvät hengissä ja jos mekkala on liian kovalla, niin sitten huudetaan: "Behave your selves!". Näin täällä. Ja silti M korosti, että tämä on silti parempi vaihtoehto niille, kun olla kotona.

Tänään ensimmäistä päiväkotipäiväänsä viettänyt poika löysi open pöydältä pikkuauton, josta haki turvaa, ja jota ei halunnu antaa pois opetus"tuokion" ajaksi, vaikkei muillakaan lapsilla ollut leluja. Lopulta pääsi itku ja pojan piti lähteä ulos toisen tädin luokse. Sydäntäni riipaisi, kun katsoin syliin haluavaa, käsiään ylhäällä pitävää poikaa, jota kukaan ei ymmärtänyt ottaa syliin. Onneksi kukaan ei sentään ollut hänelle vihainen. Oppitunnin jälkeen oli käsienpesun ja ruokailun aika. M sai pojalta kädet pestyä, jonka jälkeen minä koitin kannustaa häntä syömään, turhaan. Tuntui, että poikarukka oli aivan sekaisin, odotti vaan äitiä tulevaksi. Lopulta taisi tulla pissakin housuun, kun ei jännityksissään ehtinyt sitäkään asiaa ajattelemaan.

Muuta pientä tännään tapahtunutta: Kävästiin Namibian art's centerissä taas, jossa on myös se National theatre of Namibia:kin. Tällä kertaa käytiin taidenäyttelyt kahtomassa, ja taidekaupasta löyty paljon hienoja kortteja! Jos haluat yhen, niin kirjoita osotteesi kommenttilootaan, niin posti kulkee – Kusti polkee!

 

Sitten me käytiin ihan muutakin soppailemassa. Eeva osti pellavahousut ja mä hairahuin yhessä ompelimossa (niitä on täällä paljon!) ihhailemmaan mekkoo, jossa oli nätti kangas. No, taitava kauppamies (ei liian tungetteleva, mutta kohtelias ja ystävällinen) + minä + heikko hetki = kohta mekko oli mun päällä, sekä tuhat nuppineulaa. Se ei nimittään istunu juuri mistään alkuperäisessä koossaan, helma oli liian pitkä, yläosa liian leveä (!!) hihoistakin piti jostain kohtaa ottaa sisään. Mutta niin vaan sovittiin, että huomenna käyn hakemassa ja kokkeilemassa vielä, sitten on paikallistyylistä leninkiä! Monet täällä käyttää ns. meiän kielellä "äitiysmekkoo", joka on niin löysä, ettei naisista tiiä onks ne raskaana vai ei, tai onks ne lihavia vai ei. Tosi kätsyä. Eeva jo haaveilee semmosesta, minä haluan varmaan semmosen myös jossain vaiheessa.. Tämä nyt tuleva on kuitenkin vyötäröltä oikein silirimpsis vaan, ei ollenkaan ainakaan löysä.

Loppukommentiks vielä hassu juttu: Suatiin tännään puhua pälättee savvoo myös, ku käätiin suurlähetystöllä ihtemme tiällä olevaks ilimottamassa. Säpin tuakse, ku sissään piästiin, ni johan tuli samantien vastaan savolaene, Varpasjärven tyttöjä alunperin. Heti viänty murre piälle puolin jos toisinnii. Täti oli oekeen mukava ja suatiin asiat kuntoon ihan vuan yhteen kuuluvuuen tunteella ja heemosopimuksella, ku eehän meillä ollu passejakkaa mukana, ee myö tiijjetty, että ne semmosia vahtaa. Sovittii, että pannaan passinnumerot sille sähköpostiin, niin se viärentää ne meiän papereihin jäläkikätteen. Ja niin piästiin suomalaisten listalle Namibiassa! Kirjoja ja lehtiä se olis myös tupannu meille mukkaan, niitä oli siellä isot hyllyt ja "aena suapi käyvä laenoomassa niin paljo, ku jaksoo kantoo!". Vuan se on nyt niin, että vaekka kokoajan luvettas vuan tiällä suomalaesta kirjallisuutta, nii ee myö ehittäs ees kolomasossoo niistä lukkee. Nii myö jätettiin kaekki hyllyyn. Mutta jos vaekka kot'ikävä iskis, niin ee tiällä kot' kieltä piäse unohtelemmaa alakuunkaan.