Tiiäättekö mikä on kummallista täällä Namibiassa? Se, että täällä missä banaanit ja appelsiinit sun muut kasvaa, saa kaikista kaupoista ja joka paikasta vaan pikkuruisia ja ihan ruhjoutuneita banaaneja, sekä pikkuruisia ja jo valmiiks kovettuneita appelssiineja. Näin tuppaa olemaan kaikkien muittenkin hedelmien ja vihannesten laita. Paitsi porkkanoitten, ne on hyväkuntosia, kun ne tuuaan Etelä-Afrikasta. Paljon muutaki ruokaa tuuan sieltä, paitsi suurinosa hedelmistä, ja maitotuotteista ja veestä ja leipomuksista.

Mutta mikä ihme paikka tämä maailma oikein on, ku lähiruoka on näin huonoa? Tietysti vois aatella, että ehkä banaanintuotanto lähituotantoon ei tarvii niin paljo myrkkyjä ja ne siks on mustia jo kaupassa. Ei varmasti kuiteskaan oo näin. Täällä ei osata vielä yhtään ajatella ekologisesti. Luomuna on löytyny ainoostaan kaurahiutaleita, yhtä merkkiä yhestä kaupasta, joka on meistä kaukana. Ja saksalaista luomuteetä löyty apteekista, mutta ei muuta. Eikä voi kierrättää. Se on inhottavvaa, kun meiltäkin tullee paljon etenkin muovijätettä, kun on juotava pullovettä. Pulloissa kyllä lukkee, "recycle me, please", mutta minkäs teet, kun missään ei oo paikkaa jonne niitä viiä! (huom. Me ei olla siltikkään raskittu vielä luopua päivittäin kasvavasta pullokokoelmastamme kaatopaikkajätteeseen, vaan etsitään valoa tunnelin päähän edelleen. Pienen valonkajeen antaa jo se, että kaupungissa on yks yksityinen jätefirma, joka kierrättää ja se taitaa kerätä roskat meiän työnohjaajalta!!) Meiän talon eessä on neljä issoo roskista, kaikki on kaatopaikalle menossa samoihin kasoihin, pattereista lähtien.

No, jos siis ei osata olla ekologisia, eikä käyttää vähemmän myrkkyjä, niin ei kai oo muuta mahollisuutta, kun että kaikki hyvät bannaanit ja muut mennee vientiin rikkaampiin maihin. Kauas pois. Ja täällä me syyään ite ne huonot sitten. Ne jämät, joita muut ei halua. Nykymaailmassa asiat ei toellakkaan ennää jakkaannu minkään muun, kun rikkaitten ja köyhien välillä. Se näkkyy kaikessa. Ja rikkaus on leimattu ihonväriin, meillä ikuisesti mukana. Oon välillä harkinnu, että oliskohan semmonen koko-burkha täällä kätsy, jossa on vaan silmäverkko. Mutta se saattas ehkä olla kuuma. Paitsi jos sen tekis jostain superkevyestä vaaleesta pellavasta, eikä panis muita vaatteita alle. Ehkä kehittelemisen arvonen idea? Toinen vaihtoehto olis tietenki tatuoia koko ihonsa tummemmaks. Kuulostaa aika pelottavalta. No, onnellinen asia on se, ettei meitä kuitenkaa oo vieläkkään ryöstetty, vaikka kuletaankin enimmäkseen jalkasin. Kaks valkolaista kävelemässä on monille outo näky, ja ihmiset tööttäilee meille autoillaan ihan koko ajan, varsinkin taksikuskit! Ne haluis meiät aina kyytiin. Sekin on kummallista, että täällä kaikkien mielestä on parempi kulukee lyhyetkin matkat autolla, kun jalan. Hyötyliikunta, mitä se on?

Eilen meillä oli taas ilo ja kunnia päästä vierailulle Katuturan päiväkoteihin. Ensin käytiin tutussa Hosiannan päiväkodissa, jossa osa lapsista tuli suoraan hallaamaan meitä (pelottavia kummallisen värisiä tätejä!). Ne on niin käsittämättömän hellyyen ja huomionkippeitä pikku räkänokkia, että tuli veettyä ainakin tuhat kertaa kiskiskiskis kippurahäntää ja körö körö kirkkoon ja auto ajoi kilparataa ja kaikkia sylileikkejä, mitä mieleen tupsahti. Jotkut lapset tarras jaloillaan ja käsillää niin kovasti kiinni, ettei niitä meinannu saaha itestään millään irti. Kamalaa oli ajatellakkaan, että millonkahan tämäkään lapsi on viimeks päässy kenenkään sylliin, kun se kerran näin käyttäytyy. Mutta koitettiin antaa kaikille tillaisuus. Jos jostakin nyt tätä lukiessa tuntuu siltä, että voi, kun olis ihana saaha sylliinsä näitä niin hakekaa ihmeessä Suomen Lähetysseuran esilähetyskoulutukseen ja sen jälkeen hakekaa harjottelluun Afrikkaan. Täältä ei lapset lopu kesken!

Hosiannan päiväkodista ampastiin vielä toiseen Namibian luterilaisen kirkon päiväkotiin, Toivo Tirrosen päiväkotiin (Toivo Tirronen on ollu joskus muinoin lähetystyössä, työskennelly ilmeisesti ndongan kielen parissa, kun se on tehny ndonga-suomi sanakirjanki ja ndongan kielen oppikirjan suomeks.). Kun Hosianna päiväkotia ympäröi sentään värikkäät muurit, niin Toivo Tirrosta ympäröi piikkilanka-sähköaita, niinkus elukka-aitauksia konsannaan. Päiväkotirakennus oli kyllä onneks keltanen ja iloisen kutsuva, mutta pihamaa kovin karua kivikkoista maata. Sähkölankojen takana näkyi joka puolella tiiviisti toistensa lomassa peltihökkeleitä, näidenkin lasten koteja, joista ekat sijaitsi ihan heti päiväkodin aidan takana. Yksi muori laittokin ruokaa siinä parin metrin päässä, padassa avotulella, kun me taas koitettiin sylittää ja keinuttaa ja pyörittää ja ottaa samalla valokuvia ja huomata jokainen lapsi erikseen ja omana itsenään. Tällä kertaa meillä oli sekä kamera, että nauhotusvempele mukana ja lapset laulo meille molemmissa päiväkodeissa. Uskomattomia esityksiä päästiinki seuraamaan! Mekin laulettiin, ja mä soitin vähän munniharppuakin, kun oli sattumalta mukana. Kuvia ja videonpätkiä ( vai voiko niitä laittaa tänne, ohjeita kaivataan kiitos!) tulossa siis! Ääninauhotuksia tehtiin myös meiän projektia varten, ollaan siis tekemässä päiväkoteihin laulupakettia, eli laulukirjaa ja levyä, josta voivat kuunnella ja muistaa vuosisuunnitelmaan kuuluvat laulut. Aika monena päivänä, niinkuin tännäänki työskennellään sen takia kotona. Sävelellään, sovitellaan, sanotellaan, mietitään mitkä laulut on sopivia ja mikä on turhaa.

Tännään meillä on myös reenipäivä, kun huomenna matkustettaan ohjaajamme M:n ja miehensä A:n kera noin 200 km:n päähän Gobabikseen naisteologien päiville. Meillä on siellä pieni keikka, ja sitten osallistuttaan päivän ohjelmaan. Toimittaja A tekkee siitä varmaan juttua johonkin, se saa sillä verukkeella olla mukana, vaikka väärää sukupuolta onki.

Eilen oli täällä pikkusen viileempi päivä, sen verran, että mekin mittarittomat sen iholla tunsimme. Namibialaisilla oli toppatakit ja paksut villapaiat yllään. Meillä oli tietysti shortseissakin kuuma, muttei niin tuskasen kuuma, ku ylleensä. Oon yllättyny miten paljo paremmin minä kestän kuumaa, ku Eeva, se söi aamupalansakki tännään sisällä, ku aurinko porotti taas täyeltä teholtaan. Kummallista, ehkä mä osasin henkisesti varrautua paremmin, että Namibiassa on sitte kuuma ja hiki valluu paikallaanki istuessa.

Kummallista oli eilen sekin, että iltalenkillä käppäillessämme ja tavalliseen Namibialaiseen tapaan tervehtiessämme kaikkia tuntemattomiakin vastaantulijoita (ekana sanotaan helout ja sitten kysytään "How are you?" ja vastataan "fine", vaikka olis päänsä syöny. Näin siis tuntemattomille. Tuttuja hallaillaan ja pussaillaan.) yks vastaskin meiän helou:hun "terve". E ei sitä ees huomannu ja just, ku mä olin sanomassa sille siitä, kysy vastaan tullu poika, että ollaanko me suomalaisia. Mun pikkumyy-paita meiät paljasti. Se kerto olevansa myöskin harjottelussa täällä, Suomen suurlähetystössä ja me heti muistettiin, kuinka se savolainen täti siellä kerto, että sielläki on harjottelija. Kotona kaivettiin suurlähetystöstä saamamme suomalaislista essiin. Ja siellä oli senkin pojan puhelinnumero, aateltiin kuhtua se joku päivä syömään, ku assuu samalla Promenadella, ku mekin!

Sekin on täällä kummallista, että kun on perheissä paljon lapsia ja leipä on enemmän kuin tiukassa, niin usein vanhemmat sisarukset kasvattaa ja huolehtii pienemmistään. Pari päivää sitten tavattiin kolmen pojan trio yhen pääkadun, Robert Mugaben vilkasliikenteisellä kohalla. Vanhimman iäksi veikkaan kaheksaa, keskimmäinen noin viis ja nuorin puoltoista vuotias. Kun oltiin niitten kohalla, niin huomattiin niitten olevan aikeissa ylittää se katu, ihan mistään suojatiettömästä kohasta (ei niitä kyllä täällä missään ookkaan, paitsi yks ollaan nähty. Mut liikennevaloja on jalankulkioillekkin jonkun verran.). Vanhin otti pikkusen reppuselkään, jaksoi just ja just kantaa rimpuilevaa piekkuveljeensä. Keskimmäisellä oli lasten reppu selässä. Kysyttiin niiltä, että aiotteko mennä tien yli ja vanhin nyökytteli. Sitten siinä tuliki ihmeen hiljanen kohta (varmaan jotkut enkelit raivas niille tillaa!) ja me heti pantiin ne kipittämmään toiselle puolelle. Vanhin meni nuorimman kanssa reippaasti, keskimmäinen pysähty vielä KESKELLÄ tietä ja käänty vilkuttammaan meille. Vilkutin pikavilkutuksen takasin ja näytin merkkiä, että nyt reippaast yli. Eikä autoja tullu sinä aikana, muuten oltais menty niitten kanssa. Kotona laitettiin käet ristiin, että poikien koti olis ollu siinä lähellä. Isoin ei nimittäin ennää jaksanu kantaa pienintä, eikä pieni jaksanu kävelläkkään. Voi kumpa lapset sais olla lapsia, eikä niille annettai tämmösiä vastuita liian aikasin!

Viimesenä kummallisuutena kerrottakoon vielä kerjäläisistä. Niitä on kaikenikäsiä. Mua aina hätkähyttää, ku nään jonkun lapsen kerjäämässä. Niinku ollaan aiemmin kirjotettu, niin pyytäminen ei oo täällä tippaakaan häpeällistä, vaan aina kannattaa koittaa meiningillä ennemminkin suotavaa! Eri asia on kuitenkin, jos näkee oikeasti nälissään olevia ihmisiä, varsinkin lapsia. Toissapäivänä näin noin 8-vuotiaan pojan, jonka todellakin olis siihen aikaan pitäny olla koulussa. Se näytti tosi väsyneeltä, uupuneelta suorastaan. Ei se jaksanu ees kerjätä, istu vaan alakulosesti ostarin laialla. Vähän matkan päässä oli myöskin selvästi koulusta lintsaava teinipoika. Se näytti myös uupuneelta ja sano mulle: "Pleas buy me some food!". En ollu ees menossa kauppaan, vaan apteekkiin. Mutta pakkohan mun oli. Kävin ostamassa niille appelssiinit ja happovettä. Myös yhen toisen kaupan laialla on kerjäläinen, jota ollaan autettu. Se on ihana pappa, joka myös ei kysy rahhaa, vaan ruokaa! Ollaan annettu sille rusinoita ja appelssiini, ja voi minkä hymyn se laukaseekaan joka kerta! Kumarruksin ja kiitoksin ottaa avun vastaan.

Sillon on ihana auttaa, kun huomaa heti, että apu mennee perille sinne minne sitä tarvittaan. Se on niinku siivois jotaki tosi likasta lattiaa ja sitten pystyis ihhailemmaan lopputulosta, kun on niin paljo puhtaampaa! Sen takia mä en tykkää siivota liian ussein. Muuten ei näe muutosta. Tuntuu turhalta siivota. Ehkä jossakin paikassa tuntuu turhalta auttaakin, jos voi auttaa vaan vähäsen. Täällä ei oo sitä ongelmaa. Täällä ainakin riittää autettavia, ja kaikkea apua onneks arvostettaan!