Ajoittain meitä on täällä Namibiassa vaivannu meille ihan käsittämätön afrikkalainen aikakäsitys. Jumalanpalvelukset alkaa sunnuntaisin aina ajallaan, eli ysiltä, jos ei satu olemaan kastetta tai konfirmaatiota, koska sillon alkaa jo paljon aiemmin. Lentokoneet kait lähtee ihan ajallaan. Meiän vakkaritaksikuski tullee ylleensä suht. ajallaan. Mutta siinäpä se sitten olikin. Kaikki muu, ihan kaikki on myöhässä. Vai onko sittenkään?

Kerran me oltiin myöhässä vähän ja taksikuskimme ootteli meitä reilut viis minuuttia. Tullessamme pyyettiin myöhästymistämme anteeksi ja se nauro meille hämillään. Mitä ihmettä se oikein on, myöhästyminen? Eihän viisi minuuttia ole mikään aika? Varsinkaan myöhästymisaika? Voiko Afrikassa ylipäätään olla myöhässä mistään ikinä? Ehkä myöhästyminen on kokonaisuuessaan vaan tyhmä Eurooppalainen keksintö, joka ei täällä päde alkuunkaan. Afrikassa joko tullaan paikalle tai ollaan tulematta. Illalla tai aamulla. Valosan tai pimmeen aikaan. Eikä muulla oo niin väliä. Paikalle tuleminen on aina ilonen asia, parempi myöhemmin kuin koskaan! Niin kuin tuhlaajapoika palas kottiin. Se oli ilonen asia, kun se ylipäätään tuli ja juhlat järestettiin!

Myöhästyminen ei oo täällä koskaan häpeällistä. Ehkä afrikkalaiset ajattellee, että sille on aina jokin hyvä syy, eikä sitä tarvii siks selitellä. Tai sitten sitä ei tarvihe ajatella ollenkaan, onhan aika aina ihmistä varten, eikä ihminen aikaa varten, kuten joku viisas joskus täkäläisestä maailmasta virkkoi. Edesmennyt puolalainen, mutta pitkään eri Afrikan maissa elellyt toimittaja Ryszard Kapuscinski kirjoittaa kirjassaan Eebenpuu kuinka jokaisella afrikkalaisella on syntymästään saakka taito vaipua eräänlaiseen odotustilaan, sellaiseen paikkaan, jossa aikaa ei lasketa, sitä ei edes ole. Kai se on eräänlaista nukkumista ilman unta, leijumista ajattomuuden siivillä. Tämä on ehkä jotain, mitä eurooppalaiset eivät vaan ossaa. Kerran oottelin vakkaritaksin kyyissä toista tuttua kyytiin (taksissakin on usein monia matkustajia suunnilleen sammaan suuntaan menossa). Sillon kuski vähän niinkuin nukahti, muttei kumminkaan. Päättelin hänen nyt vaipuneen tähän ihmeelliseen vaipumustilaan. Joskus teien varsilla tai puun varjossa työtä oottavat miehet näyttää välillä olevan hieman muissa maailmoissa. Samaten MSR:n katoksen alla olevat työnhakijat. (MSR=Men on the Side of the Road.) Täällä yleisin työvoimatoimisto on kadun varrella, MSR-työllisyysprojekti on saanut siitä nimensä. En oikein tiiä kuka sitä pyörittää, mutta ihan kelpo projekti, kun täällä on yli puolet immeisistä työttöminä. Toivottavasti se siis toimii!!!

Kerran, kun Eeva oli kippeenä menin kuoroharkkoihin sillon, kun oli sovittu. Tai siis olin minäkin vartin myöhässä, mutta eihän se oo mikkään mainihtemisen arvonen myöhästymisaika vielä. Emmanuelin kirkossa tapasin pastori Nelumbun, joka kauhisteli kuinka mulle oli kerrottu afrikkalainen aika ja neuvoi lisäämään siihen AINA vähintään tunnin, ennenkö kannattaan vaivautua yhtään mihinkään. Odotin siis 45 minnuuttia kirkossa, sitten mua saapui hymyillen hakemaan kuorokaverini Saima, joka oli ensimmäisenä namibialaisena saapunut paikalle tasan tunnin myöhässä.

Yhen toisen kerran me tultiin kuoroharkkoihin jostain menosta ja tiiettiin kyllä, että nyt ne on varmasti jo alottanu. Kuoron perustajajäsen Lukas tuli heti mulle sanomaan, että "you are late!" ilmeisesti vaan sen sanomisen riemusta. Se tiesi, että eurooppalaisille voi sannoo nuin, jos ne tullee sen jäläkeen, kun enemmistö on jo paikalla. No, laulamisen päätteeks kerrottiin mihin aikaan seuraavat harkat alkaa. Vitsailin Lukaksen kanssa siitä, että mihinköhän aikaa meiän sitten niinku oikeesti kantsii tulla, kun me ollaan eurooppalaisia, niin me niinku yritetään tulla sillon, kun on oikeesti kello niin paljo. Sitten se kuitenki vakuutti mulle, niinkun aina kaikki täällä, että kyllä kuoro ihan oikeesti alkaa sillon!

Seuraaviin harkkoihin me siis tultiin vaan taktisesti varmuuen vuoks noin puoltuntia myöhässä. Paikalla sillon oli yks ainoo, soittelemassa epävirreistä kitaraa. No, mehän siinä sitten viritettiin kaikessa rauhassa kaikki viis kitaraa, kantele ja basso, etittiin piuhat ja töpselit, kytkettiin kiippareihinkin virta ja etittiin saundit valamiiks. Sitten pikkuhiljaa porukkaa alko valua ja päästiin kohta soittelemmaan. Lukas ite tuli paikalle työvaatteissaan ehkä kaks ja puoltuntia sen jälkeen, kun oli sovittu, marssi ekaks mun luo ja pyys anteeks multa, että oli myöhässä. Sitten se meni bassonvarteen ja rupes soittamaan, niinku ei olis mittään tapahtunu. Eikä mittään ihmeellistä ollukkaan tapahtunu. Myöhästyminen on vaan eurooppalaisia varten.

Suurin osa linkuista täällä lähtee sillon, kun kaikki paikat on täynnä ja koulussa tunnit alkaa sillon, kun suurinosa (tai edes joku) on paikalla. Meiänkään opettamat tunnit Pauliniumin teologisessa seminaarissa ei voinu alkaa ikinä ajallaan, kun ei sillon ollu vielä kettään paikalla. Vaikka kuinka hyvin oltiin tolkutettu alkamisaikaa jokaisen opiskelijan kalloon, jonka tiesimme olevan opetettaviemme joukossa, niin ei. Parhaimmillaan ne vaan istuksi pihalla auringossa nauttimassa elämästään, ihan vaan istumassa kaikessa rauhassa, vaikka meiän tunnin olis pitäny alkaa jo aikoja sitten. Ihminen ei ikinä ole aikaa varten. Tärkeintä on ihmisen hyvä, jos ei oo tarpeeks aikaa, niin kellon voi sulkea, ja panna käyntiin uuelleen vasta sitten, kun on ite siihen valmis.

Me ollaan oltu Eevan kanssa nyt kotilevossa jo monta päivää. Mulla pari viikkoo tekkeytyny flunssa ei oo ottanu parantuakseen, päin vastoin on vaan pahentunu pikkuhiljaa. Ja Eevalle kuume nousi alkuviikosta maanantain päiväkotivierailun jälkeen. Tiistain ja keskiviikon vein Emmanuelin päiväkodissa muskaria yksinäni n. 35 lapsen ryhmille, kunnes munkin keho sai kerrassaan tarpeekseen ja kuume nousi melekosta kyytiä. Torstaina oltiin molemmat kuumeisia, soitin lääkäriin, mutta ajat sain vasta perjantaille. Perjantaina hassu lääkäri totes mun kurkkuun katsottuaan, että pahalta näyttää ja määräs heti antipioottikuurin. Eevalle kans. Tännään on mulla eka kuumeeton päivä, tosin nukkumalla olen tämänkin päivän vielä viettäny. Huomenna kututtiin kylästämmään suomalainen Teija, joka tuli Namibiaan muistelemmaan vuodentakasia vaihtarikokemuksiaan ja saksalainen Kristinin, joka on ollu reilun viikon työkomennuksella pohjosessa, eikä me olla nähty sitä ikkuisuuksiin.

Mun synttäritkin oli ja meni. Hihitellen luin postauksia kolmen vuojen takkaa täältä plokista, eli synttäreistäni vaihtovuonna Virossa. Sillon siitä riitti asiaa, erikseen olin tainnu kirjottaa kolme kirjotusta pelkästään 23-vuotissynttäreistäni! Tänä vuonna joudutte rakkaat lukijat tyytymään näin jälkijunassa muutamaan valokuvvaan ja toteamukseen, että harvallapa on tanssiva ja laulava kuoro omalla parvekkeellaan synttärijuhlissa!! Vieraita siis tuli, Marjo-kollega ja Maarit-ohjaaja ja Teija, sekä kymmenen Pauliniumin pappisopiskelija-ystävää. Melkein kaikki ruoka meni paitsi riisi, jota sittemmin syötiin koko viikko, kunnes pakotin Eevan heittämään loput roskiin, vaikka se itku kurkussa ajatelikin parin kilsan päässä hökkelikylässä asuvia nälkäsiä lapsosia.

Ensviikolla meillä on loma ja ollaan varattu paikat yhen safarifirman matkalle Etoshan luonnonpuistoon. Ajateltiin, että on helpointa mennä semmoselle valmiille retkelle, että näkkee niitä elukoita varmemmin ja ne järkkää meille sinne ruuat ja majotukset ja kaikki matkat, kun autonvuokrauskin on vähän riskiä vasemmanpuoleisine liikenteineen. Lisäks tämä tuli varmaan kaikkein halavimmaks, nimittäin pelkät majotuspaikat siellä oli ihan kiskurihintasia! No, kyllä ne nämäkin oman osansa ottaa, mutta ehkä pikkusen reilummin. Lupasin käyä maanantaina niitten toimistolla maksamassa. Tämä kiva kestää kolome päivää ti-ke ja to ja sitten meiän olis tarkotus mennä yöks ison tien varrella sijaitsevvaan Otjivarongoon. Ja perjantai-aamuna toivotaan, että päästäis hyppäämään sieltä oranssin Swapo-bussin kyytiin, joka kiikuttais meiät sitte tuonne ihan pohjoseen Ondangwaan, josta me toivotaan Elise ja Jarmo Lehtisen hakevan meiät luokseen Oniipaan. Matkan suhteen on monta juttua vielä auki, mutta mieli sannoo: Jee seikkailuun! Leijonaa mä metsästän...