Yksi kirjoitus minulta on kuitenkin jäänyt kokonaan kirjoittamatta, sillä loppuaikamme Namibiassa oli yhtä sählinkiä ja kuten olette ehkä huomanneetkin niin pitkään olimme täälläkin hiljaa. Viimeisinä kahtena viikkona kasasimme lastenlauluprojektia, Maarit kasasi kirjaa, me autoimme sanojen kirjoituksessa. Ja me äänitimme ja miksasimme levyä. Viimeiset työpajat lapsillekin pidettiin ja kuorossa käytiin edelleen. Pauliniumissa pidettiin konsertti ja tutstuttiin Kuoppaloihin, uusiin loistavan hienoihin lähetystyöntekijöihin. Myös Pauliniumiin äänitin viimeisen liturgian piisit nauhalle ja diilasin levyn eteenpäin käyttöön. Sitten pakattiin ja lähdettiin. Sanottiin heihei. Ja, kun kaikki kysyi, niin vastattiin, että kyllä me varmaan tullaan takaisin. Ei vaan tiedetä, että millon. Aika suuri maailma.

Se mistä nyt halusin kirjoittaa vielä tapahtui kuitenkin ennen viimisiä viikkoja, kun oltiin vielä Oniipassa, Elise ja Jarmo Lehtisen työhön ja työalueeseen tutustumassa Pohjois-Namibiassa, suomalaisten kutsumassa Ambomaassa, jonne ensimmäiset suomalaiset lähetystyöntekijät 150 vuotta sitten porhalsivat. Oniipassa sijaitsee Suomen lähetysseuran omistama vanha lähetysasema, savirakennus 1800-luvulta, jossa saimme kunnian yöpyä puolitoistaviikkoisen vierailumme aikana. Lisäksi siellä sijaitsee sauna (jonka kaasukiuas valitettavasti oli rikki!) ja muitakin lähetysseuran rakennuksia. Kaikkein suurin ylpeyden aihe ja suurin työn näkyvä tulos lienee kuitenkin suomalaisen lähetyslääkärin, Selma Rainion 100-vuotta sitten perustama Onadjokven sairaala. Se on isoin sairaala suurella alueella Pohjois-Namibiassa ja sinne tullaan edelleen hoitoa hakemaan melko pitkienkin matkojen päästä! Elise ja Jarmo ovat lähetetty nimenomaan kunnostamaan sairaalaa, ja ovat nyt tehneet sitä työtä jo kaksi vuotta. 

Elise kierrätti meitä sairaalalla, jossa kaikki osastot olivat omia rakennuksiaan. Koska monellekkaan osastolle emme voineet vain marssia katsomaan, Elise oli käynyt kysymässä, josko voisimme vierailla lasten osastolla laulamassa lapsille, ehkä myös vähän heidän kanssaan. Osastolla oli monta eri huonetta, joista kaikki oli tungettu täyteen pinnasänkyjä, monille aivan liian lyhyitä petipaikkoja. Suurimman osan sängyistä vieressä oli lisäksi kangaspalanen, jolla nukkui lapsen huoltaja, äiti, mummo tai täti.

Tullessamme lastenosastolle yksi huoltajista suorastaan heitti samantien minut nähdessään syliini kaksivuotiaan tytön, kaikkein aliravituimman tytön, jonka olin koko elämäni aikana nähnyt. Tytön jalat olivat niin laihat, ettei luun ja nahan välissä ollut yhtään mitään. Maha pömpötti tietenkin isona pömppönä kertoen rajusta A-vitamiinin puutoksesta, kylkiluitten kuitenkin paistaessa rankasti läpi rinnasta. Tytön katsetta en tavoittanut vaikka yritin, se oli tyhjä ja aivan eri maailmoissa jo. Pian kuulin huoneessa kaikkien lasten olevan HIV positiivisia, ja sylissäni olevan tytön arvelimme jo olevan AIDS asteella. Sylissäni oleva, niin heiveröinen tyttö oli yksi monista afrikan lapsista ilman tulevaisuutta, hän joka oli syntyessään sairastunut, saanut tappavan sairauden perintölahjaksi vanhemmiltaan, jotka pian kuolivat itsekin pois. Ja nyt, kaksivuotiaana ei ole enää mitään hyötyä ruokkia tätä lastakaan, kohta sekin jo kuolee. Itku kurkussa lauloimme tälle tytölle ja hänen kohtalotovereilleen: "Tiny little ladybug, tiny little ladybug, tiny little ladybug praises Father God, because all the small and all the weak, all the small and all the weak, all the small and all the weak are precious to the Lord! A very long boa snake, A very long boa snake, A very long boa snake praises Father God, because all the hated and despiced, all the hated and despiced, all the hated and despiced are precious to the Lord!"

Toisessa huoneessa lastenosastolla oli niin pieni ja heikko poika, ettei hän jaksanut edes itkeä. Tunnistin, että vauvan täytyi olla keskonen, mutta maassa jossa keskoskaapit ovat kaukainen haave vaan täytyy keskosten olla todella vahvoja selvitäkseen. Äitinsä sylissä pienen pieni poika kiehnasi sen vähän minkä jaksoi ja oli oikea tiny little ladybug.

Huolestuttavan monella lapsista oli palovammoja. Kun ruoka melkein kaikissa kodeissa tehdään avotulessa nuotiolla, ei se kai ole mikään ihme. Piristävää seuraa meille lastenosastolla riitti kuitenkin noin 5 vuotiaasta tytärlapsesta, jonka koko selkä ja maha olivat pahoin palaneet ja siteihin käärityt, mutta joka oli myös parantunut imeisen hyvin ja jaksoi kierrellä kanssamme eri osastoilla leikkimässä ja laulamassa. Tytön selän uutta täysin vaaleanpunaista ihoa kutitti aivan hirvittävästi ja tyttö osasi sitä taputtaa. Mekin sitten koitettiin tämä huomattuamme helpottaa hänen oloaan taputtelemalla häntä hellästi selästä. Oikea ystävä. Toivottavasti hän parantuisi pian niin paljon, että pääsisi kotiin taas ja normaaleihin leikkeihin. Pahat arvet hänelle jäävät ikuisiksi ajoiksi, sellaiset, joita hän saa peittävillä vaateilla piilotella lopun ikäänsä.

Osa lapsista nukkui, joten emme aina tienneet kannattiko meidän laulaa vai olla mielummin hiljaa. Yhdessä pienen pienessä huoneessa mahtui olemaan vaan yksi lapsi. Tämä lapsi oli pahasti epämuodostunut, hänellä oli suuri patti olkapäässä ja otsassa. Postitiivista tämän lapsen kohdalla oli kuitnekin se, että häntä hoitamassa oli kaksi hänen nauravaista mummoaan, jotka rakkaudella katselivat tätäkin vähän erinäköistä lapsenlastaan.

Monella osastolla oli myös lapsia, joilta oli onneksi vaan jalka tai käsi kipsattuna. Nämä muutamat jaksoivat kuunnella lauluamme ja soittoamme, ja leikkiä leikkejä mukanakin! Yksi poika pani meidät kuitenkin rukoilemaan hänelle oman rukouksen. Viereisen sängyn takaa eräs äiti sanoi, ettei pojan luona ollut koko hänen siellä oloaikanaan käynyt yhtään huoltajaa. nainen jatkoi vielä sen verran, että kertoi pojan tippuneen katolta. Poika makasi alasti vuoteellaan, jonka huomatessamme Elise kävi peittelemässä hänet ja koitti silitellä hänen tuskaansa pois. Poika kuitenkin jatkoi tasaista valitusulinaansa. Huomasimme hänen kasvoistaan pojan olevan varmaankin kehitysvammainen. Afrikassa vammainen lapsi on aina suuri häpeä perheessä, koska lapsen vammaisuus on aina syy-seuraus suhteessa vanhempien tekoihin. Eli jos äiti on raskausaikanaan tehnyt jotain pahaa tai väärää, paha henki/noita/silmä on langettaut hänen päälleen kirouksen, jonka seurauksena syntyvä lapsi on vammainen. Siksi vammaisia lapsia piilotellaan, piilotellakseen omia vääriä tekoja, salatakseen omaa pahuuttaan. Tällä pojalla oli myös molemmat jalat ja toinen käsi kipsattuina. Muuten emme huomanneet hänessä päällisin puolin mitään vikaa. Mutta viereisen lapsen äidin sanat jäivät väkisinkin kummittelemaan takaraivooni, enkä voinut olla päättelemättä kauhistuttavaa tapahtumaketjua: vanhemmat+kehitysvammainen poika+katto jonne voi kiivetä+poika "tippuu" eikä vanhempia kuulu tai näy missään. Raaka maailma.

Lopuksi kiertelimme sairaalassa vielä taloja ulkoapäin, nähden ikkunoista kuitenkin kosolti synnyttämään tulleita ja juuri synnyttäneitä naisia, viimeisiä päivään AIDSin kourissa kiemurtelevia, aivan kamalan näköisiä nuoria miehiä, piiiiitkiä jonoja päivystykseen, vielä pitempiä jonoja apteekin kassalle (täällä ei jonotusaikoja lasketa tunneissa vaan päivissä) ja yhden tyhjän apteekin kassaluukun, jossa lääkkeet olivat hieman kalliimpia (mutta myös parempia), joka odotti rikkaampia asiakkaita ja oli siis sen vuoksi ilman asiakkaita. Samalla näimme jo remontteeratun Onadjokven sairaalan kappelin, ja sen iloisen Aino-papin, joka yllättävällä tavalla, sekä minun, että Eevan mielestä muistutti Kiuruveden srk:n entistä (nykyisin jo eläkepäivistään nauttivaa) kappalaista Anja-Riittaa. Tuttavallisen lämmin maailma. 

Oniipassa, vanhalla lähetysasemalla leivoimme pullaa, keitimme pinaattikeittoa ja Eeva opetti teologivierailulla olevaa Maria (joka sattumalta oli kouluttautunut myös ammattisellistiksi) soittamaan jouhikolla suomalaista kansanmusiikkia. Minä etsin suomalaisuuteni syviä juuria Namibialaisesta talosta, jonka leipomislaatikon välineistöön kuului pullasuti ja jonka nurkassa odottava suomenlippu oli itsetehdyn näköisesti ommeltu sinisistä ja melkein valkoisista kangaspaloista. Ja jonka vieraskirjasta löysin niin paljon tuttuja, läheisiä ja kaukaisia, sellaisakin, joitten en olisi uskonut käyneen Oniipan vanhalla lähetysasemalla Namibiassa. Otin tulevan kalevala-näytelmämme (jota teen yhdessä kiuruvetisen Hulluviima teatteriryhmän kanssa) käsikirjoituksen esiin ja lueskelin, säveltelin ja sovitin siihen laulumelodioita, kantele- ja jouhikkosäestyksiä, munniharpun primputuksia ja rummun kaikuja. Ja olin suomalaisuuden lähteellä, kaukana mutta niin lähellä. Pieni maailma.

6.42 Mun herätyskello soi. Eeva on vielä vessassa, joten kaivan piikkimaton essiin ja makkaan sillä hetken tietäen miten rankkaa tuleva päivän matka selälle on!

7.45 Otan vielä viimeiset kuvat Oniipan vanhasta lähetysasemasta, joka ehti hoitaa kotimme virkaa puolentoistaviikon verran.

7.56 Matkaan lähdetään Elise ja Jarmo Lehtisen kyydissä. Mukaan saattamaan lähtee myös taloudenhoitajamme Aina.

8.02 Olemme yhä matkalla Ondangwaan ja Three sisters mallin takapihalle, josta linjuriautomme olisi pitänyt klo kahdeksalta lähteä. Varmuuden vuoksi vilkuilemme vastaan tulevia autoja...

8.06 Saavumme linkun lähtöpaikalle. Hyvästelemme Elisen, Jarmon ja Ainan, jotka kantavat tavaramme kuivaan kohtaan odottamaan. Jarmo lähettää vielä terveisiä meidän iskälle, kun ne on saman alan miehinä tuttuja vuosien takaa jostain rakennustyömaalta. Linkkua ei oletettavastikkaan vielä näy, mutta muutama muu matkustaja pakaaseineen onneksi on paikalla myös, josta ymmärrämme, ettemme ole ollenkaan myöhässä.

8.17 Ihmisiä tulee lisää. Osalla on mukanaan iso säkki hirssiä (tai siis niin arvelen).

8.33 Vieressämme odotteleva täti kysyy, että onko meillä matkaliput. Vastaamme, että on. Käytiin ostamassa ne jo perjantaina. Kahta päivää aiemmin niitä ei tavallisesti vielä edes myydä. Kaikki paikalliset näyttävät ostavan lippunsa vasta juuri ennen matkaa, linkusta niitä ei kuitenkaan enää saa. Namibialaisiin tapoihin ei muutenkaan kuulu suunnitella elämäänsä kovin montaa tuntia pitemmälle.

8.42 Matkustajia tulee vieläkin. Osa takseilla, osa jalan. Vieressäni istuva tyttö on heittänyt kanankoiven maahan järsittyään siitä ensin kaiken syötäväksi kelpaavan suihinsa. Nyt odottelemme kulkukoiraa luuta hakemaan.

8.46 Eräs paikalle saapunut nainen, jota ensin luulin tietenkin matkustajaksi kaivaakin ämpäristään maissintähkiä, jotka ensin siivoaa, sitten suolaa erittäin voimakkaasti ja sitten myy matkaevääksi muutamalla kolikolla. Eeva kysyy, että ostetaanko mekin, mutta minä en ainakaan tykkäisi, kun suolaa pantiin pieni purkillinen yhteen maissiin.

8.58 Linkku näkyvissä, täh näin ajoissa!!! Eeva on vessassa, mutta tullee onneks jo. Ihmiset alkaa valua linkkuun, me myös. Maissitäti myy edelleen.

9.00 Pakkaamme linkkuun tavaroita, joita kaikilla on paljon. Osalla varmasti on koko omaisuus mukanaan, joita kanniskelevat kulkureina paikasta toiseen. Paikalle saapuu toinenkin maissin myyjä, tähkiä päänsä päällä vadissa kantaen. Mutta hän on tullut liian myöhään, ja sen huomatessaan lähtee pois. Ei bisnestä tänään. Ei rahaa, ei ruokaa lapsille. Viimeiset matkustajat saapuvat paikalle ja kiiruhtavat kyytiin.

9.06 Me saadaan paikat linkun keskivaiheilta. Soittimet mahtuu ylälokeroon, jes! Ihmettelen, kun linkku on niin tyhjä, vaan yli puolelle penkeistä löytyy matkustaja. Ehkä se on tämä sunnuntai. Tässähän missaa jumiksen!

9.08 Linkku lähtee! Tämähän on melkein ajoissa, varsinkin, kun huomaan linkun oman kellon näyttävän 8.32.

9.09 Pysähdymme kuitenkin vielä hetkeksi risteykseen, moottorista kuuluu kummallista rätinää.

9.12 Ajettuamme ehkä kilometrin pysähdymme taas. Ketään ei kuitenkaan tule kyytiin. Merkillistä.

9.17 Eeva huomaa, että linkussa on semmoset ilmastointi pyörylät penkkien yllä. Ei ne sentään toimi kuitenkaan. Linkun lämpömittari näyttää 37C.

9.18 Pysähdymme taas ilman ymmärrettävää syytä.

9.22 Ja taas pieni pysähdys. Olisikohan syynä tällä kertaa se, että väistellään tiellä kulkevia elikoita? Lehmiä, vuohia, aaseja ja kanoja (ja kaikkien näitten kakkaa) on kaikkialla.

9.45 Pysähdys. Joku matkustajista nousee pystyyn ja huutaa kuskille jotakin. Kuskin apupoika (jonka tehtävänä on mm. pitää linja-auton ovea kiinni, kun se ei muuten pysy) huutaa jotakin takaisin ja matka jatkuu. Eeva yrittää nukkua, hattu päässä, kun tänne sisällekkin paistaa aurinko.

9.52 Ikkunasta vilahtaa kaksi aasia vauvvaa tekemässä. Ihmisiä ei näy päljon missään, kaikki ovat kirkossa. Näkyvissä vilahtaa pitkän matkan aikana vaan yksi likainen paimenpoika lehmälaumoineen, sekä monen monta Oshiwambo-heimon perinteistä savesta ja oljista rakennettua kotia.

9.53 Ajetaan hiljaa. Eläimiä tiellä.

9.57 Tien vierellä on niin paljon Eukalyptuspuita, että se näyttää eniten metsältä pitkään aikaan. Eukalyptuspuu taas näyttää tähän aikaan vuodesta vähän koivulta vaaleine runkoineen, ne nimittäin kuorii itse itsensä! Älykäs puu.

9.59 Pysähdymme ja ensimmäistä kertaa saamme kyytiläisiäkin. Kyllähän tänne mahtuu, puolet paikosta on tyhjillään. Ihmettelin kovasti miten linkku ylipäätään lähti matkaan näin tyhjillään.

10.01 Minuakin nukuttaa, taidan ottaa torkut myös.

10.18 pysähdyimme taas, en ollut ehtinyt vielä nukahtaa. Melkein kaikki matkustajat lähtevät ulos, ollaan jossain kylässä. Kaikki menee kahden peltimajan välistä jonkun kaupan takapihalle. Menen perässä, oliskohan siellä jonkinmoista pissapaikkaa? Mutta ei, miehet pissaa seinää vasten ja naiset pissattaa vaan lapsensa, pidättäen itse vaikka tuomiopäivään saakka. "Talot" on niin lähekkäin, että missään ei oo kunnollista näkösuojaa, enkä sitäpaitsi kyllä halua lorottaa kenenkään takapihalle. Palaamme takaisin kaupan eteen ja Eeva huomaa linkkumme lähtevän juuri ja alkaa juosta sen perään. Takanamme oleva mies kuitenkin huutaa: "Don't worry, I'm here!" Linkku siis vaihtaa asentoaan toiselle puolen tietä. Ja olis se kyllä myös tosi epäafrikkalaista, ettei kaikkia odotettais kyytiin. Täällä aina odotetaan. Eikä mihinkään ole ikinä kiire. Se on Afrikka se.

10.32 Odotellaan linkussa, jospa pian taas jatkettais matkaa. Uusia matkustajia tuli kyytiin ja nyt on enää noin 10 paikkaa vapaana. Kuuluu naurua ja haisee kuivatulta suolakalalta.

10.35 Lähdettiin taas. lämpömittari näyttää 40C. Selkä on jo hiessä, vaikka laitoin varta vasten aamulla teknisen urheilupaidan päälle, jonka pitäisi päästää kaiken lävitseen. Koitan nukkua uudestaan. Eeva lukee koulukirjaa.

11.22 Herään siihen, että ollaan taas pysähdyksissä. Joko ollaan huoltsikalla, pääseekö vessaan? Ei pääse, ollaan Ambomaan, eli virallisesti Owambolandin portilla, jossa linkkumme pikaisesti punnitaan. Yksi pikkutyttö tulee kyytiin sillä näyttää olevan tuttu täti jo täällä linkussa vastaanottamassa. Yhdessä toisen pikkutytön kanssa he alkavat leikkiä ja lauleskelevat mitä ilmeisemmin omia laulujaan kauniilla äänillään.

11.34 Eeva muistaa, että meillä on jugurttia, se pitää syödä viimeistään nyt. Lämpöä on 41C. Hiki on!

11.40 Heti perään avataan sipsipussi. Täällä pitää suolaa syödä enemmän, kun sitä haihtuukin hien mukana enemmän. Pikkutytöt leikkii jo ihan tohinoissaan.

11.55 Ikkunasta näkyy paljon palanutta maata. Monissa (ellei kaikissa) Afrikan maissa on niin kuivaa, että koko ajan jossain palaa. Ambomaalla palanutta maata ei näkynyt, siellä oli vielä lammikoita edellisen sadekauden jäljiltä. Mitähän sitten tapahtuu, kun uusi sadekausi ihan pian alkaa? Maailma on ilmastonmuutoksesta sekaisin, onneksi Luoja aina tietää.

12.16 Lämpöä 42C Viuhka on otettu käyttöön.

12.19 Edessä palaa, hirmuinen savupilvi. Ajamme suoraan sen läpi ja vähän aikaa henkeä ahdistaa.

12.28 Ollaan Tsumebissa, vähän isommassa paikassa. Katukauppiaita riittää pitkässä rivissä. Joku jää kyydistä pois, ja sitten jatketaan.

12.41 Panin napit korviin, syön viimeistä laatikkoa salmiakkia ja otan valokuvia ikkunan läpi. Tsumebin jälkeen on hienot maisemat!

12.57 Alan neuloa.

13.14 Eeva laulaa etupenkin pikkupojan kanssa. Minä kuuntelen rölliä ja neulon kantapäätä.

13.22 Huoltsikka! Vessa!! Muistin ottaa nenäliinapakkauksen mukaan, koska tosi harvoin vessapaperia on missään yleisissä vessoissa. Ostettiin jääkaappikylmää suklaata ja appletiser (omenamehua ja happovettä) puoliksi.

13,58 Taas matkaan. Epäilen, että onkohan 42C tämän linkun lämpömittarin ylin lukema, koska on niin kuuma! Ja älytön hiki.

14.03 Jatkan neulomista. Takapenkin naista kiinnostaa mun hommat.

14.05 En voinut olla huomaamatta, että viereisen penkin nainen korkkas jo toisen ison kaljapullonsa. Takapenkin setäkin vieraili baarissa jo Ondangwassa odotellessaan.

14.33 Tehtiin Eevan kanssa settilista ensi keskiviikon konserttiin ja tekemislista kahdelle viimeiselle Namibian viikolle. Lämpömittari on viimeinkin taipunut näyttämään 43C. Koko ajan täytyy kitata juomista.

15.07 Eeva on edelleen flirttaillut etupenkin n. 3 vuotiaan pikkupojan kanssa, jonka sai lopulta houkuteltua syliinsä. Ihmeen rauhallinen tapaus. Tai sitten se on vaan väsynyt. Katsovat Eevan koulukirjasta kuvia yhdessä.

15.24 Väsymys pojassa tunnistettu. Nyt nukahti Eevan syliin.

15.30 Pojan huoltaja (arviolta mummo) petaa pojalle pedin parista paidasta käytävälle ja nostaa hänet siihen jatkamaan uniaan.

15.48 Minä olen saanut kantapään jo valmiiksi, poimin silmukoita jalkateräosuuteen. Takapenkin nainen, Karen katselee edelleen kiinnostuneena.

15.50 Söimme viimeisiä ruisleipälastuja ja (limaisia) juustoviipaleita. Ja omenaa ja porkkanaa.

17.12 Poliisin tarkastuspiste Windhoekin portilla pysäyttää meidät hetkeksi. Eeva ehti jo sanoa "Voi ei!" Yksi matkustaja jäi kuitenkin vaan pois, jonka jälkeen jatkettiin melkein heti matkaa. Kirjoitamme tekstiviestin ohjaajallemme Maaritille, että osaa tulla meitä jonkun ajan päästä vastaan.

17.22 Olen kauttaaltani hiessä, vaikka lämpö on taas illan tullessa laskenut 41C:seen. Ei se vielä paljon auta. Pikkupoika heräsi, ja yskii nyt. Viereisen penkin naiselta on kalja loppu.

17.24 Sukka on jo pitkällä, kärki vaan puuttuu ja vähän jalkaterää. Koko ajan pitää edelleen juoda.

17.26 Tiet levenee koko ajan, aletaan olla Windhoekissa. Nyt pakkaan, katsotaan millon ollaan kotona.

17.40 Perillä bensiksellä, Maarittia ei vielä näy. Hyvästelemme matkatovereitamme ja käpsyttelemme varjoon.

17.45 Maarit tulee ja kyselee halutaanko mennä kauppaan. Jonkun aikaa pörrättyämme löydämme auki olevan portugalilaisten puodin.

18.30 Vihdoin kotona, huh! Kotimme, eli Otjari housen manageri ei ollut kotona, joten lopulta ystävämme ja kollegamme Marjo tuli avaamaan meille ulkoportin, sekä talossa asuva lähetystyöntekijä Dagma etsi meille avaimen, jolla päästiin sisään asuntoomme. Mielessä pyörii vielä tapahtumat portugalilaiten puodin pihalla, jossa muutama noin kymmenvuotias poika istuskeli kerjäämässä. Me mentiin kauppaan, ja Maarit oli vienyt pojille lompakostaan kaikki kolikot. Sen jälkeen pojat olivat kiivenneet aidan yli, ja siitä kiemurrelleet läheisen matalan sillan alle. "Siellä ne varmaan asuu" totesi M. 

Enimmäkseen Etoshan luonnonpuistossa näytti tältä. Siis vaihtelevaa maisemaa, mutta eläimet oli piilossa. Silmät tulikin äkkiä kippeeks jatkuvasta puitten alle tuijottelusta.

Sitten itse asiaan. Hellettä riitti, joten päiväsaikaan eläimiä näki lähinnä varjoisissa paikoissa.

Springbokit oli eniten näkemämme eläinlaji, ja niitä onkin Etoshassa paljon.

Ööö kaks seepraa vai yks kakspäinen?

Tätä kaveria kutitti kovasti takapuolesta. Ei se mitään, seeproilla oli komiat pyllyt!

Ensin ryystetään...

Ja sitten nielastaan.

Yks mun (Eevan) lemppareista.

Polvet ei oikein meinaa taipua. Tämmösillä juomapaikoilla niitä elläimiä näki eniten.

Keskiviikkopäivän jännittävin hetki. Ulla: "Hei tuossa oli leijona! Ihan tien reunassa!"

Lissää leijonamisuja löyty brunssipaikastamme...

...ja näitä turisteja pelotti kauheesti.

Näitä Bambinsukusia lajeja oli siellä paljo, enkä nyt just muista mikä tän nimi olikaan...

Iltapäivällä löyettiin lissää norsuja, yhteensä niitä oli ainaki 60!

Semmonenki asia opittiin, että norsut on oikeesti melkein mustia, mutta ne on vaan ylleensä niin likasia ja mutasia, että näyttää harmaalta. Nuo korvat on mun mielestä hienot!

Kävästiin myös Etosha Panilla, joka on semmonen allas, jossa on joskus tositosi kauan sitte ollu vettä. Nyt se on vaan aakeeta laakeeta. Kuvasta voi myös päätellä, mistäpäin aurinko ahrikassa paistaa.

Ullan nykytanssiesitys.

Löyettiin me ihan oikeita punkkareitaki.

Oryx, Namibian kansalliseläin.

Tämmösissä "pysyvissä teltoissa" oltiin yötä. Hienot oli oltavat!

Etoshasta palattiin vähä takasipäin Otjiwarongoon, jossa käytiin krokotiilifarmilla.

-Tulkaa vaan metrikin lähemmäs, niin.... NAPS!

Päivän kylpy otettu.

Tässä näitä ihania 2-vuotiaita pienokaisia :)

Ite tykkäsin kyllä enemmän näistä kavereista. Niitä tais vähä ujostuttaa, kun päät oli ensin piilossa...

Ullan lempparihuone, jossa se viipy pitkään valokuvailemassa...

Lopetellaan kuitenki vähä kivempaan elikkoon. Spotty oli lodgemme lemmikkiseepra, joka seuraili meitä ja hirnahteli yöllä telttamme ulkopuolella.

Windhoekin vuoristoisessa maastossa slummin elämä on haastavaa, varsinkin sadekaudella kun vesi valuu suoraan lattian läpi.

Värikäs pukeutuminen on täällä aina muotia.

Taaempana jonkun perheen koti ja etualalla naapuruston yhteinen vessa.

Kilimanjaron päiväkodin seinät oli maalattu ihanasti. Kuvassa lapsille jaetaan meidän tuliaistikkareita.

Kilimanjarolla käy sen verran harvoin valkoihoisia, että lapset vähän ujostelivat meitä.

Noin 60 naista yrittää saada elantoaan muun ohessa tästä kasvimaasta, mutta tienestit jäävät henkeä kohti pieniksi. Amerikkalaiset ovat lahjoittaneet suojaverkon kasvihuoneeseen, mutta tulipalo on sen tuhonnut, ja nyt paviaanit pääsevät taas vihanneksiin käsiksi.

Peltikatot pysyy tuulessa paikallaan, kun sen päälle kasaa kiviä yms. rojua. Kerran nähtiin talon katolla jopa vanha sohva!

Kabilan kirkko ja päiväkoti

Myös Kabilassa lapset poseerasivat innoissaan, mutta eivät uskaltaneet tulla syliin.

Tämä pieni tyttö oli selvästi sairas. Hän ei jaksanut edes syödä makaroonikupillistaan tai hätistää pois ympärillä pörrääviä kärpäsiä. Me ei osattu tehdä hänen hyväkseen muuta kuin rukoilla.

Vapaaehtoisen päiväkotitädin mukana kulki myös oma tytär. Täällä se on yleistä, koska päivähoitoa ei ole valtion puolesta järjestetty.

Kadunvarsibisnestä Katuturassa

Baareja Katuturassa riittää, samoin myös niihin asiakkaita. Kun täytyy valita, käyttääkö rahansa ruokaan (myös lasten) vai alkoholiin, harmillisen monet valitsevat jälkimmäisen.

...minäpäs sain, lällälläää!!

Juliannan tanssisoolo.

Mekin vähä soitettiin.

Kakkuja oli kakskin ja kaikki meni!

Tän viikon alkupuolella piipaheltiin taas päiväkodeissa pitämässä lapsille muskaria. Tässä Hoosiannan kilttejä lapsia evästauolla. Loppuviikosta oltiinkin sitten jo molemmat kuumeessa, eli yhden päiväkodin hommat jäi marraskuulle!

Who made all the bird and flies, birds and flies, birds and flies? Who made all the birds and flies of course our Father God! (Ken on luonut kukkasen käännettynä siis, lintu säkkeistö menossa).

Ajoittain meitä on täällä Namibiassa vaivannu meille ihan käsittämätön afrikkalainen aikakäsitys. Jumalanpalvelukset alkaa sunnuntaisin aina ajallaan, eli ysiltä, jos ei satu olemaan kastetta tai konfirmaatiota, koska sillon alkaa jo paljon aiemmin. Lentokoneet kait lähtee ihan ajallaan. Meiän vakkaritaksikuski tullee ylleensä suht. ajallaan. Mutta siinäpä se sitten olikin. Kaikki muu, ihan kaikki on myöhässä. Vai onko sittenkään?

Kerran me oltiin myöhässä vähän ja taksikuskimme ootteli meitä reilut viis minuuttia. Tullessamme pyyettiin myöhästymistämme anteeksi ja se nauro meille hämillään. Mitä ihmettä se oikein on, myöhästyminen? Eihän viisi minuuttia ole mikään aika? Varsinkaan myöhästymisaika? Voiko Afrikassa ylipäätään olla myöhässä mistään ikinä? Ehkä myöhästyminen on kokonaisuuessaan vaan tyhmä Eurooppalainen keksintö, joka ei täällä päde alkuunkaan. Afrikassa joko tullaan paikalle tai ollaan tulematta. Illalla tai aamulla. Valosan tai pimmeen aikaan. Eikä muulla oo niin väliä. Paikalle tuleminen on aina ilonen asia, parempi myöhemmin kuin koskaan! Niin kuin tuhlaajapoika palas kottiin. Se oli ilonen asia, kun se ylipäätään tuli ja juhlat järestettiin!

Myöhästyminen ei oo täällä koskaan häpeällistä. Ehkä afrikkalaiset ajattellee, että sille on aina jokin hyvä syy, eikä sitä tarvii siks selitellä. Tai sitten sitä ei tarvihe ajatella ollenkaan, onhan aika aina ihmistä varten, eikä ihminen aikaa varten, kuten joku viisas joskus täkäläisestä maailmasta virkkoi. Edesmennyt puolalainen, mutta pitkään eri Afrikan maissa elellyt toimittaja Ryszard Kapuscinski kirjoittaa kirjassaan Eebenpuu kuinka jokaisella afrikkalaisella on syntymästään saakka taito vaipua eräänlaiseen odotustilaan, sellaiseen paikkaan, jossa aikaa ei lasketa, sitä ei edes ole. Kai se on eräänlaista nukkumista ilman unta, leijumista ajattomuuden siivillä. Tämä on ehkä jotain, mitä eurooppalaiset eivät vaan ossaa. Kerran oottelin vakkaritaksin kyyissä toista tuttua kyytiin (taksissakin on usein monia matkustajia suunnilleen sammaan suuntaan menossa). Sillon kuski vähän niinkuin nukahti, muttei kumminkaan. Päättelin hänen nyt vaipuneen tähän ihmeelliseen vaipumustilaan. Joskus teien varsilla tai puun varjossa työtä oottavat miehet näyttää välillä olevan hieman muissa maailmoissa. Samaten MSR:n katoksen alla olevat työnhakijat. (MSR=Men on the Side of the Road.) Täällä yleisin työvoimatoimisto on kadun varrella, MSR-työllisyysprojekti on saanut siitä nimensä. En oikein tiiä kuka sitä pyörittää, mutta ihan kelpo projekti, kun täällä on yli puolet immeisistä työttöminä. Toivottavasti se siis toimii!!!

Kerran, kun Eeva oli kippeenä menin kuoroharkkoihin sillon, kun oli sovittu. Tai siis olin minäkin vartin myöhässä, mutta eihän se oo mikkään mainihtemisen arvonen myöhästymisaika vielä. Emmanuelin kirkossa tapasin pastori Nelumbun, joka kauhisteli kuinka mulle oli kerrottu afrikkalainen aika ja neuvoi lisäämään siihen AINA vähintään tunnin, ennenkö kannattaan vaivautua yhtään mihinkään. Odotin siis 45 minnuuttia kirkossa, sitten mua saapui hymyillen hakemaan kuorokaverini Saima, joka oli ensimmäisenä namibialaisena saapunut paikalle tasan tunnin myöhässä.

Yhen toisen kerran me tultiin kuoroharkkoihin jostain menosta ja tiiettiin kyllä, että nyt ne on varmasti jo alottanu. Kuoron perustajajäsen Lukas tuli heti mulle sanomaan, että "you are late!" ilmeisesti vaan sen sanomisen riemusta. Se tiesi, että eurooppalaisille voi sannoo nuin, jos ne tullee sen jäläkeen, kun enemmistö on jo paikalla. No, laulamisen päätteeks kerrottiin mihin aikaan seuraavat harkat alkaa. Vitsailin Lukaksen kanssa siitä, että mihinköhän aikaa meiän sitten niinku oikeesti kantsii tulla, kun me ollaan eurooppalaisia, niin me niinku yritetään tulla sillon, kun on oikeesti kello niin paljo. Sitten se kuitenki vakuutti mulle, niinkun aina kaikki täällä, että kyllä kuoro ihan oikeesti alkaa sillon!

Seuraaviin harkkoihin me siis tultiin vaan taktisesti varmuuen vuoks noin puoltuntia myöhässä. Paikalla sillon oli yks ainoo, soittelemassa epävirreistä kitaraa. No, mehän siinä sitten viritettiin kaikessa rauhassa kaikki viis kitaraa, kantele ja basso, etittiin piuhat ja töpselit, kytkettiin kiippareihinkin virta ja etittiin saundit valamiiks. Sitten pikkuhiljaa porukkaa alko valua ja päästiin kohta soittelemmaan. Lukas ite tuli paikalle työvaatteissaan ehkä kaks ja puoltuntia sen jälkeen, kun oli sovittu, marssi ekaks mun luo ja pyys anteeks multa, että oli myöhässä. Sitten se meni bassonvarteen ja rupes soittamaan, niinku ei olis mittään tapahtunu. Eikä mittään ihmeellistä ollukkaan tapahtunu. Myöhästyminen on vaan eurooppalaisia varten.

Suurin osa linkuista täällä lähtee sillon, kun kaikki paikat on täynnä ja koulussa tunnit alkaa sillon, kun suurinosa (tai edes joku) on paikalla. Meiänkään opettamat tunnit Pauliniumin teologisessa seminaarissa ei voinu alkaa ikinä ajallaan, kun ei sillon ollu vielä kettään paikalla. Vaikka kuinka hyvin oltiin tolkutettu alkamisaikaa jokaisen opiskelijan kalloon, jonka tiesimme olevan opetettaviemme joukossa, niin ei. Parhaimmillaan ne vaan istuksi pihalla auringossa nauttimassa elämästään, ihan vaan istumassa kaikessa rauhassa, vaikka meiän tunnin olis pitäny alkaa jo aikoja sitten. Ihminen ei ikinä ole aikaa varten. Tärkeintä on ihmisen hyvä, jos ei oo tarpeeks aikaa, niin kellon voi sulkea, ja panna käyntiin uuelleen vasta sitten, kun on ite siihen valmis.

Me ollaan oltu Eevan kanssa nyt kotilevossa jo monta päivää. Mulla pari viikkoo tekkeytyny flunssa ei oo ottanu parantuakseen, päin vastoin on vaan pahentunu pikkuhiljaa. Ja Eevalle kuume nousi alkuviikosta maanantain päiväkotivierailun jälkeen. Tiistain ja keskiviikon vein Emmanuelin päiväkodissa muskaria yksinäni n. 35 lapsen ryhmille, kunnes munkin keho sai kerrassaan tarpeekseen ja kuume nousi melekosta kyytiä. Torstaina oltiin molemmat kuumeisia, soitin lääkäriin, mutta ajat sain vasta perjantaille. Perjantaina hassu lääkäri totes mun kurkkuun katsottuaan, että pahalta näyttää ja määräs heti antipioottikuurin. Eevalle kans. Tännään on mulla eka kuumeeton päivä, tosin nukkumalla olen tämänkin päivän vielä viettäny. Huomenna kututtiin kylästämmään suomalainen Teija, joka tuli Namibiaan muistelemmaan vuodentakasia vaihtarikokemuksiaan ja saksalainen Kristinin, joka on ollu reilun viikon työkomennuksella pohjosessa, eikä me olla nähty sitä ikkuisuuksiin.

Mun synttäritkin oli ja meni. Hihitellen luin postauksia kolmen vuojen takkaa täältä plokista, eli synttäreistäni vaihtovuonna Virossa. Sillon siitä riitti asiaa, erikseen olin tainnu kirjottaa kolme kirjotusta pelkästään 23-vuotissynttäreistäni! Tänä vuonna joudutte rakkaat lukijat tyytymään näin jälkijunassa muutamaan valokuvvaan ja toteamukseen, että harvallapa on tanssiva ja laulava kuoro omalla parvekkeellaan synttärijuhlissa!! Vieraita siis tuli, Marjo-kollega ja Maarit-ohjaaja ja Teija, sekä kymmenen Pauliniumin pappisopiskelija-ystävää. Melkein kaikki ruoka meni paitsi riisi, jota sittemmin syötiin koko viikko, kunnes pakotin Eevan heittämään loput roskiin, vaikka se itku kurkussa ajatelikin parin kilsan päässä hökkelikylässä asuvia nälkäsiä lapsosia.

Ensviikolla meillä on loma ja ollaan varattu paikat yhen safarifirman matkalle Etoshan luonnonpuistoon. Ajateltiin, että on helpointa mennä semmoselle valmiille retkelle, että näkkee niitä elukoita varmemmin ja ne järkkää meille sinne ruuat ja majotukset ja kaikki matkat, kun autonvuokrauskin on vähän riskiä vasemmanpuoleisine liikenteineen. Lisäks tämä tuli varmaan kaikkein halavimmaks, nimittäin pelkät majotuspaikat siellä oli ihan kiskurihintasia! No, kyllä ne nämäkin oman osansa ottaa, mutta ehkä pikkusen reilummin. Lupasin käyä maanantaina niitten toimistolla maksamassa. Tämä kiva kestää kolome päivää ti-ke ja to ja sitten meiän olis tarkotus mennä yöks ison tien varrella sijaitsevvaan Otjivarongoon. Ja perjantai-aamuna toivotaan, että päästäis hyppäämään sieltä oranssin Swapo-bussin kyytiin, joka kiikuttais meiät sitte tuonne ihan pohjoseen Ondangwaan, josta me toivotaan Elise ja Jarmo Lehtisen hakevan meiät luokseen Oniipaan. Matkan suhteen on monta juttua vielä auki, mutta mieli sannoo: Jee seikkailuun! Leijonaa mä metsästän...

Lauantaina pidettiin työpaja Hoosianna, Immanuel ja Toivo Tirronen-päiväkotien opettajille. Päivän kuluessa opeteltiin lauluja, rakennettiin kierrätyssoittimia, keksittiin laululeikkejä ja kehorytmejä. Pari näytelmääkin syntyi, ehkä osittain puutteellisten englanninkielisten ohjeiden takia. Play kun voi tarkoittaa sekä leikkiä että näytelmää...

laulun rytmitystä sanomalehti-rytmikapuloilla. Välillä työpajaan osallistui myös opettajien lapsia.

Ohjaajammekin oli mukana, ja mahtavia esityksiä syntyi!

"Inside a house there is a bathroom, what do we need it for? -That we can pee and poo..."

Eevan ihastus ja lempparipoika, erään opettajan siskonpoika pohjoisesta, joka ei vielä osaa englantia. Silti hän on kohtelias ja rauhallinen lapsi, joten eroaa suuresti keskimääräisestä. Ja entä sitten nuo silmäripset... huokaus.

Työpajan jälkeen Immanuelin seurakunnan nuortenkuoron synttärikonserttiin. Kirkonpenkistä meille hihiteltiin avoimesti, onhan se niin kummallista, kun ihan vääränvärisiä ihmisiä on kuorossa!

Joissakin biiseissä oli säestys. Tässä asiassa muuten oltiin oikeast hyödyksi, kun kukaan kuorolaisista ei osaa virittää soittimia. Soittotaitoakaan ei paljoa ole, kun ei ole ketään opettamassa. Onneks kaikki säestykselliset laulut menee G:stä, joten tarttee osata vaan kolme sointua.(lisäksi kanteleensoittaja kiittää!)

Kirkon penkissä kuorokavereiden kanssa. Viikonlopun kestäneiden juhlien aikana esiintyi ehkä noin 20 eri kuoroa ja mun vieressä oleva Cathy kuuluu neljään niistä. Siksi piti välillä vaihtaa paitaa :)

Eräs kuorolaisita, Benita, oli oppinut Jakaranda-kuorolta Asikkalan puiset rattaat, ja halusi ehdottomasti esittää kappaleen. Niinpä me laulettiin perinteisesti kolmea rekilaulua päällekäin.

Opetin myös kahdelle kuorolaiselle jenkkaa, ja siitähän he innostuivat niin, että tulivat mukaan lavalle! Ongelmana oli vain, etten ole koskaan vienyt kahta naista yhtä aikaa. Niinpä pyörinnässä sattui myös yksi yhteentörmäys... Esitys oli selvästi illan huumorinumero, eikä naurusta meinannut tulla loppua!

Hellou ja terveisiä Swakopmundin tuuliselta merenrannalta. Tultiin tänne länsirannikolle viikonloppulomalle ja kappas, kylmyysvarotuksista huolimatta, vaikka otettiin kaikkein lämpimimmät vaatteemme mukkaan (mitä ei tietenkään kovin paljoo oo, ku muuten niitä ei tosiaankaan tarvii) niin pämps, pämähin kippeeks. Tosin mulla oli vähä hassukurkkuolo jo tullessa, eikä tämä tuuli ollenkaan auttanu. Tännään on vielä ollu pilvistä, ja yheksän astetta. Voi hitsi vieköön, käännettynä Suomenoloihin suhteessa tää olis varmaan jotaki -40 C. No ei mulla onneks ihan kauhee olo oo, kurkku vaan vähä kippee ja räkkää tekkeytyy. Ja ensviikolla meiän pitäs nauhottaa ne lastenlaulut, jotka ollaan saatu Eevan kans koottua! Voi rähmänkäpälä. Asiaa ei tietenkään yhtään auta se, että seuraavana viikonloppuna, eli mun synttäriviikonloppuna on myös Emmanuelin youth choirin synttärit ja meiät vähänniinku on imastu siihen kuoroon ja joka ilta on jotkut neljän tunnin maratooniharkat. Perjantai-päivällä on meillä myös oma konsertti Pauliniumin pappisopiskelijoille ja lauantaina pietään pitkä musawörksöppi luterilaisen kirkon päiväkotien opeille. Ja sunnuntaina lauletaan kuoron kans jumiksessa ja sitten on mun synttärit. Voi mun kurkkuparkaa vaan. Onneks päästään vielä tänä iltana saunaan. Jospa se olis paras lääke, ehkä se on vähän samanlainen kuin karhunpojan uuni ("Uuni paras lääke on, sitä nauttikaamme")

Ihan kiva kuitenki mennä takasin sisämaahan, jossa sanottiin jo viime viikolla kesän alkanneen. Iltapäiväivisin on tosiaan jo melekosen lämmintä. Hiki vaan kainaloista pukkaa ulos spruts spruts eikä meiän partsin kivilaatoille oo asiaa paljain jaloin, tai ees ohutpohjasilla tossuillakkaan, se tuntuu nimittäin siltä, ku hiilillä kävelis. Kaupassa täytyy käyä joka päivä, koska aina loppuu sparklingi (siis happovesi) ja mehu ja maitokin välillä. Niitä on pakko kitata ihan itesä pullolleen, ettei ruppeis pyörryttämmään. Ötökät tunkee sisälle iltaisin, kun ovea täytyy pittää auki, että ees vähän tuulettuis. Päivisin on ulkona kuumempi, ku sisällä. Meillä on vieraillu jo suurensuuri hämähäkki, suurensuuri heinäsirkka ja muutama mitä ihmeellisempi koppakuoriainen. Perhosia, kärpäsiä ja itikoita on joka yö. Toivo Tirrosen suomi-ndonga sanakirja on ollu oiva apu tuholaisten varalle (sopivan kevyt ja pokkarimallinen, mutta kumminki suht. tukeva). Sen avulla on kuollu ötökkä jos toinenkin. Uskomme Toivon parantavaan (itse-)Rakkauden voimaan.

Tännään Eeva ja harjottelijakollegamme Marjo kävivät tuossa Namibin autiomaan reunalla neljän seikkailufirman poijjan kans lautailemassa (ihan tavallisen näkösillä lumilauoilla, joita vahattiin aina joka laskun jäläkeen!) ja laskemassa pulkalla hiekkadyyneillä. Eeva oli lentäny kerran rähmälleen ja nyt on poski ja kyynärpää kippeenä. Vaivasia koko sakki, Marjokin vielä lunssasta toipumassa. Se pulkkajuttu oli ollu niin mahottoman hurjaa, että ne pojat oli maannu pitkällään pulkassa ja E ja M oli jotenkin röhnöttäny niitten päällä, ku ei ne yksin uskaltanu... Melkein pystysuoralta dyyniltä alas ne oli menny ja vauhtia oli ollu lähes 80km/h. Mahanpohista oli kipristelly. Ja kottiintullessa oli tietenki hiekkaa pikkuhousuissa ja rintsikoissa asti ja korvissakin! Minä vaan lekottelin täällä entisellä suomalaisella koululla ja kuuntelin tuulen huminaa. Lepopäivä oli mulle ihan hyvä päivä, vaikka muussa tappauksessa olisin oitis hypänny tuohon pulkkaan.

Viimesen kahen viikon aikana on meiän lastenlauluprojekti ollu vähemmällä huomiolla ja enimmäkseen ollaan keskitytty hoilottamaan Pauliniumin pappisseminaarin opiskelijoitten kanssa liturgioita sekä enklanniks, että ndongaks. Samalla on opittu jo ainakin viis sannaa ndongaa. Hieno hommeli. Ehkä tuolla kielisaralla vois vähä skarpata loppuajasta. No kuitenkin pappiskokelaitten kans ollaan päivät pitkät honotettu lähinnä vanhoja eurooppalaisia melodioita, joihin on tungettu latinan sijasta täysin kokonaisuuteen sopimattomat enkunkieliset sanat ja sitte vanhaa ndongankielistä liturgiakaavaa, jonka melodiat on myös eurooppalaista alakuperrää. Nuissa enkunkielisissä haasteena on ollu se, että melodiat on pitkiä, niitä ei oo tarkotettu ulkoo opittaviks ja niistä tullee hyvin ilmi miks eri moodeja myös kirkkosävellajeiks kututaan. Pari piisiä oli niin vaikeita, että meillä kesti itellä kauan niitten oppimisessa. Entäs sitten näillä, jotka on ehkä musikaalisia, muttei muusikoita, eikä ne tajua nuoteista hölkäsen pölläystäkkään? Helppo tehtävä siis.

Monet ndongan kieliset viisut oli harmoonisessa mollissa, ja se on näille vaikee siks, ettei ne niin outoon sävellajjiin ossaa tehhä stemmoja ja joutuu laulamaan ne siis ommaan kulttuuriinsa täysin ristiriitasella tavalla yksäänisesti, mitä ne ei muuten ikinä tee. Yhen piisin yks kohta meni sitten lyydisessä, ja auta Armias, että sitä hinkattiin! Monella tunnilla ja sitten lopuks muutamat sen alko kekata vasta.. Miks, oi miks miks nämä ei sais vaan aina vettää liturgioitaan Sakari Löytyn vuonna 2003 tekemällä paljon afrikkalaisemmalla kaavalla (jossa ei oo täkäläisille vieraita sävellajeja, ja muutenkin ite melodiat on tosi helppoja, että kaikkeen saa helposti veettyä stemmat alle)? Nuo nuoret ossaa sen paljo paremmin ja tykkää siitä, mut vanhat parrat sannoo niille, että nou, vanha on parempi. Huomaan Namibian ev.lut.kirkossa samanlaista kaavamaisuutta, kun kotomaassakin. No, me aiotaan mennä vielä "omalla ajallamme" yhtenä päivänä Pauliniumiin ja hoilottaa läpi tuonki uuemman kaavan, että jää se sitten päällimmäiseks mieleen kumminkin ja ylipäätään parempi mieli, semmonen, ettei oo ihan huono laulaja. Me ollaan myös nauhoteltu niille harjotuslevyjä, siitä kaikki feispuukin honotuslauluja-päivitykset.

Ehkä tuommosten pitkien vaikkeitten honotusmelodioitten oppimista vaikeuttaa sekin, että täällä paljon kukkaan ei ossaa soittaa mittään, musaopistot on kaukainen haave vaan. On täällä college of arts, jossa rikkaat saa taideopetusta, mutta siinäpä se. Taideaineet ei oo yhtään arvostettuja opetusmielessä ja päiväkodeissakin opet haluaa vaan paukuttaa lapsille päähän numeroita ja kirjaimia eikä muuta. Sen takia kai meiän lauluprojektikin on niin tärkee. Hyviä hengellisiä lauluja ne kyllä laulaa aina aamuisin vähän niinkun alkuhartaudeks, mutta myöhemmin "oppitunneilla" ei yhtään. Eikä ne vielä ymmärrä, että päiväkodeissa voi olla musiikki mukana kaikessa oppimisessa, siinäkin numeroitten veivaamisessa.

Mutta itse köyhä kansa siis laulaa, laulaa ja laulaa. Jok'ikinen immeinen täällä kuuluu varmaan vähintään kahteen kuoroon, ja kuoroharkkoja saattaa olla vaikka jokapäivä. Ehkä ihmiset ei myöskään halua soittaa, kun sillon ei vois niin hyvin tanssia. Sehän olis näille ihan kamalaa, nimittäin jos laulaminen on namibialaisille luonnollista ja kaikki on mestarilaulajia jo syntyessään, niin tanssimisessa nämä on ehkä vieläkin parempia. On siis vähintäänkin kohtuullista (ja kivvaa), että mekin ees tuon yhen kuoron perässä koitettaan roikkua. Saman Emmanuelin seurakunnan juniorikuorookin (n. 12-14-vuotiaita tytärlapsia) ollaan käyty opettamassa kerran, pantiin niile kehorytmit käyntiin ja siihen päälle virren "Herra elämääni, auta etten harhaan, vaeltaisi täällä, ohi ihmisten" eka säkkeistö. Tuli niin mahti sovitus ihan pikkuelementeillä, että ne ihan innoissaan vannoivat esittävänsä sitä vielä.. Ehkä mun synttäripäivänä, sillon ollaan mekin menossa tuonne hulvattoman pitkään Emmanuelin jumikseen, kun nuortenkuorokin siellä laulaa ja se on sen synttäriviikonlopun huipennus. Meillä on vielä illalla sitte pilleet, oon lähinnä kuhtunu muutamia Pauliniumin opiskelijoita, joihin ollaan ystävystytty ja saksalaissyntysen ihanan ystävämme Kristinin. Sanoin kaikille, etten halua materisia lahjoja (paitsi Eevalta kakun ja ihania nappeja, joita tiiän sen jo ostaneen mulle) vaan esityksiä, lauluja ja runoja yms. Ehkä saan samaisia lahjoja tänä vuonna teiltäkin armaan kotomaan ystävät? Runoja sähköpostiin ja lauluja skypellä?

Hyvvää syksyn puurtamista kaikille, nyt taitaakin olla syysloma monessa kohtaa..

Ulla sat among the children in Emmanuel -preschool... and this is what happened.

Kuvien ottamisen jälkeen alkoi kuoro: "teacher show me, me, me, me!" Eikä vuoroa osata odottaa.

After taking the pictures starts the yelling, and no one is waiting for their turn.

Emmanuelin pienimmät, vaikka kuvan tyttö on 3-vuotias ja Dickie jo 4-vuotias. Hän on niin pieni, että kehityshäiriö on ilmeinen.

The smallest of the preschool, even though the girl is 3 and Dickie already 4 years old. He's so small, that some kind of problem with his development is apparent.

Reipas pikku-Liina Toivo Tirrosen päiväkodista.

Eeva ja ystävämme Kristin messuilla jätskillä.

Eeva and our new friend Kristin on the fair with ice cream.

Messujen hauskin huvitus, pallojen sisällä siis oikeita lapsia.

The most fun happening on the fair; note the real children inside the balls.

Ullan jälkiruoka eräässä ravintolassa.

Ulla's dessert in one restaurant in Windhoek.

Paulinumin teologisen seminaarin kappeli. Illan vesperin liturgi valmistautumassa.

The chapel of the theological seminar of Paulinum.

Ullan ottama taiteellisen vino kuva kappelista ja sen hienoista ikkunoista.

Ulla's arty wiew of the chapels nice windows.

Sunnuntaina kerättiin messussa kolehti kappelin ulko-oven korjaamiseen. Keskiviikko-iltana oli jo uusi ovi paikallaan. Nopeaa toimintaa!

On sunday there was an fundraising to repare the front door to the chapel. On wednesday-evening the new door was ready. Amazingly fast!

Voi Anteeksi ystävät ja lukijat hyvät, kun meille pääsi tulemaan plokitustauko! En tiiä mistä se sen tarkemmin johtui, ehkä me ollaan osattu haalia itellemme sen verran paljo jo tekemistä, että ylimääränen plokitusaika on uhkaavasti kortilla. Koitetaan jatkossa kuitenkin varastoia sitäkin, ees viikonloppuisin. Tänäkin viikonloppuna piti, muttei kumminkaan. Nyt on jo maanantai, mutta tämä tuntuu ihan semmoselta viikonlopun jatkepäivältä nyt vielä. Eevalle iski yöllä mahatauti, ja sen ollessa sänkypotilaana en oo lähteny minäkään minnekkään, lukenu vaan koukuttavaa Torey Haydenin "Lapsi muiden joukossa"-kirjaa, joka kertoo psykologi-open työstä tunneperäisesti vammaisten lasten kanssa. Ja ollaan vähän tankattu päihimme (Eevaki jakso tätä) parin iltarukoussarjan lähes päättömän tuntuisia liturgia-melodioita. Loppuviikosta pitäs alkaa opettaa mm. niitä pappiskokelaille. Täällä nuotinlukutaito ei oo mitenkään ylleistä, kaikki musa opitaan ja osataan korvakuulolta. Kuorokansioissakin olen ollut näkevinäni pelkästään sanalappuja.

Eilen me käytiin just siellä Pauliniumin pappisseminaaripaikassa (jonne mennään torstaina ekkaa kertaa musaopeiks) jumalanpalveluksessa. Sinne on täältä Eroksesta aika pitkä matka, joten napattiin mennessä tuosta isontien poskesta taksi, joka oli niin rämä, että jos sen olis halunnu menevän suomalaisesta katsastuksesta läpi, niin siihen olis pitäny vaihtaa varmasti ihan kaikki osat. Suunnattiin ekaks toiseen kaupunginosaan hakemaan kyytiin myös saksalaissyntyinen maailmankansalainen Kristin, joka on täällä VSO:n vappaaehtoistyöntekijä (oikeesti se on tehny maisterinopintonsa kehitysyhteistyöprojektin johtamisesta, joten se tekkee täällä ihan oman alansa töitä), josta on tullu myös meiän hyvä ystävä. Suomalainen Marjo, joka on nyt tullu tänne samaa harjottelua tekemään, kun mekin ei jaksanu lähtee vielä mukkaan.

Jumalanpalvelus oli täynnä yllätyksiä. Hosianna kirkosta oli saapunu vieraileva kuoro, joka oli ihan huippuhyvä!! En meinannu pysyä nahoissani, tai ainakaan penkissä, kun rummut tuotiin sisään! Ja niillä oli ihanat puvut ja meno oli ihan huikee! Laulajista nuorin oli varmaan vielä ihan teini ja vanhimmat, kuoronjohtajamummelit ainakin kuuskymppisiä. Ikä ei kyllä mennoo haitannu, ne tanssi ja soitti rumpuja kaikkein menevimmin. Suurinosa laulajista oli varmaan kuitenki semmosia meijän ikäsiä, nuoria aikusia. Namibialaisessa jumiksessa kerätään ylleensä kolehti monta kertaa tai ainakin erikseen eri tarkotuksiin, ettei lähtiessä varmasti kellään oo ennää yhtään rahhaa taskun pohjilla. Tällä kertaa kuoro halus kerätä oman kolehin Pauliniumin kappelin rikkinäisen pääoven korjaamiseks. Kuoron johtajat myös kertoivat tietävänsä syyllisen, kenen takia ovi piti korjata. Tai ehkä se oli, että kuka on syyllinen ylipäätänsä mihin tahansa. Vastaus oli laitettu kauniiseen laatikkoon, ja yksi kerrallaan, sitten kun oli antanut lahjuksensa muovipussiin sai tulla kurkistammaan laatikkoon, että mitä siellä oli, mutta kelleekkään ei saanut sitten kertoo näkemästään!! No peilihän se siellä, mikäs muukaan. Toivottavasti ovi saahaan pian kuntoon.

Lauantaina oli aikamoinen menopäivä. Heti aamusta kiiruhettiin saksalaisen kirkon luomutorille, josta lähti taas mukkaamme enimmäkseen ruoka-tarpeita. Saatiin tällä kertaa myös luomumaitoo ja -jukurttia, joka on enemmänkin viiliä! Mä tykkään. Sieltä sitten käytiin opastamassa ensimmäistä Namibia-päiväänsä viettävä Marjo ohjaajiemme talolle ja lähettiin ite Kristinin kanssa ehtimmään messuja, joista oltiin kuultu juttuja. Yhenkin juorun mukkaan siellä piti olla käärmenäyttely ja vaikka sun mitä. Jonkun aikaa pyöriskeltyämme löyettiinkin paikka, ja olihan siellä kaikkee mahollista. Muutamia huvipuistolaitteitakin ja oisinhan minä jossakin pyörityksessä ainaki yhen kerran halunnu käyä, mutta lauantain ollessa viimeinen messupäivä oli jonot ihan kilometriset, eikä me millään vaan jaksettu jonottaa lippuja laitteisiin. Jätskijono oli onneks lyhyempi, siihen sitten. Kaikkein hauskinta laitetta seurattiin vierestä hetken. Se oli semmonen vesiallas, jonka päälle laskettiin isoja ilmapalloja kellumaan ja pantiin lapsia sinne sisälle! Sitten ne lapset siellä muovipallojen sisässä pyöri ja myöri ja koittivat pysyä huonolla menestyksellä pystyssä pallon sisällä. Aika hassua. Käärmetelttakin oli, mutta jonot sinnekkin liian päätähuimaavat. Tosin yhessä hallin esittelypisteessä oli sankossa veessä lillumassa kuollu musta mamba ja joku toinenkin parissa sekunnissa aikusen tappava kärmes. Että tietää nyt miltä nämä kaks lajia näyttää.

Sisällä halleissa oli maatalousnäyttely-meininki. Yhessä niistä oli kaikilla ministeriöillä omat kojunsa ja Eeva pysähty juttelemaan sosiaali-ja työllisyysministeriön tätin kanssa kyselläkseen siltä kaikkee, että voi sitten koulussaan kertoo täältä juttuja niille Namibian sosiaalielämästä. Sen pitäs myös tehhä jonkun työttömän haastattelu koulua varten, ja niitähän täällä riittää. Isojen teitten varsilla ja risteyksissä on paikalliset "työvoimatoimistot" pullollaan. Ukot oottaa hommia. Rautakaupan eessä istuskellee läjä miehiä työhaalareissaan, vasarat ja pensselit valmiina kätten ulottuvilla. Semmonenkin projektimainos ollaan nähty, ku "Men on the side of the road". Vähänniinku paikallinen varamiespalvelu. Ja niitä varamiehiähän riittäis!

Lauantai-iltana käytiin Pauliniumissa iltarukoushetkessä. Me myöhästyttiin 10min. Koska meiän tilattu taksikuski oli eksyny ja se tuli puoltuntia myöhässä meitä hakemaan. Näin täällä, taksikuskit ei tiiä kadunnimiä ollenkaan, eikä näköjään aikojakkaan. Penkkiin istuttuamme ja hetken kuunneltuamme liturgi ilmoitti, että nyt olis hyvä aika kuunnella vähän kuorolaulua. Sitten se kertoi myös näkevänsä penkissä ainakin yhden kuoron. Meitähän se tietysti tarkotti. Voi vitsi, ei me mitään esittämään tänne tultu, nyt äkkiä, mitä veetään? Laulettiin sitte Herraa hyvää kiittäkää, minä suomalaisella toisinnolla, Eeva sillä yksinkertasemmalla yhtäaikaa. Se tuli ekana mieleen. Ymmärrettiin, ettei me ennää ikinä voia mennä sinne mihinkään olettamatta, että ne pannee meiät heti lavalle. Tuolla sunnuntain jumiksessaki meiät ensin kututtiin essiintymään, mutta onneks se superkuoro laulu niin paljon, ja sitten oli vielä yks opiskelijaporukka, että meille ei jäänykkään aikaa. Hupsheijjaa. Ei haitannu yhtään! Liturgi pyyteli meiltä anteeks monta kertaa messun lopussa. Namibialaisille se olis ollu varmaan kauhee pettymys. Ei annettu laulaa ei.

Sitten vielä lauantaki-iltana myöhemmin oli juhlat! Ohjaajamme tuttavapariskunta, jotka meni elokuussa naimissiin oli kutsuttuna vielä yksiin hääjuhliin ja ne oli ottanu yhen kaverinsakin mukkaan. Sitten oltiin me ja Marjo. Syötiin herkkuruokaa ja laulettiin, soitettiin, tanssittiin yhessä. Oi sitä riemua!! Yks piisi opeteltiin ihan äänissä, mä lauloin tenoria, Eeva alttoo.

Edellisviikkoina ollaan lastenlauluprojektin ohella muutettu myös kahesti. Tää Otjarihouse missä pääasiallisesti asutaan on ihan hirveen kallis (700€/kk meiltä kahelta yksiössä). Niinpä muutettiin yhessä kohtaa reiluks viikoks asumaan tuonne ohjaajamme taloon. Niillä kun on iso talo ja sattui aika, jollon Maarit oli talossa ihan yksinään. Kun on kaikki kamat yhessä matkalaukussa niin tämmönenkin helposti onnistuu. Nyt ollaan täällä Otjarissa taas, en tiiä kuinka pitkään. Luultavasti muutto jonnekkin jossain vaiheessa taas häämöttää. Katto on kuitenki päällä koko ajan, siihen luotettaan!

Lastenlauluprojektin tiimoilta me ollaan myös käyty tallentelemassa jo lasten osaamia lauluja tuolla Katuturassa. Päiväkotivierailut on aina ihania ja rankkoja yhtäaikaa. Lapset tullee meitä portilta halaten hakemaan, kiipeilee heti sylliin ja laulaa Welcome, welcome-laulua. Rankkaa puolestaan on se, kun huomaa miten kamalan laihat jalat jollain lapsella on, kuinka joku kahtoo katteellisena toista, jolla on enemmän eväitä. Tai kuinka ne sielläkin päiväkodissa tullee pyytämään meitä ostamaan niille ruokaa. Joskus meillä on ollu hedelmiä tai keksiä mukana, siltä varalta, että joku pyytää. Ja aina pyytää. Aina pitäs olla jotain ylimäärästä mukana.

No, eiköhän tää riitä tälläkertaa. Jos teitä rakkaat lukijat kiinnostaa tietää jostakin asiasta lisää, niin tuonne kommenttilootaan voi mielellään antaa meille kirjotuksen aiheita! Vaikka ihan pieniä kysymyksenpoikasia vain. Koitan laittaa myös kuvia, jahka saan lajiteltua jyvät akanoista. Ihanaa syksyä kaikille Suomeen! Ja mukavaa synttäriaikaa kaikille lokakuussa syntyneille ja mukavaa synttäriootusta mulle.