Mulle ei suostuttu antammaan opetusnäytteestä olleskaan numeroo. Lautakunta vaan sano, et mun tähänastinen toiminta (eli ydinsuunnitelman pallautus rutkasti myöhässä ja vajaavaisena ja noppeesti kirjotettuna) on ollu nelosen arvosta, mutta se tunti oli niin hyvä, et se olis ollu kirkkaasti viitonen. Sitte ne sano vaan, että se on nyt ap tu juu. Jos kirjotan hyvän loppuraportin koko yksilöopetusosiosta, niin tullee viitonen, jos en niin hyvän, ni sitte nelonen. Aika hassua. Mutta se päättäjä on nyt semmonen hienostokielestä tykkäävä ihminen, että pittää varmaan sanakirja käessä kirjottaa sitte sitä viitosta varten. Mutta katellaan nytte mitä syntyy. En oo raporttia vielä alottanukkaa, tällä hetkellä on vielä opetuksen ja tutkintojen seurannatki sitä varten vää kesken. Voiton puolella kuiteski ollaan jo reippaasti.Mut nyt ei ennää enempää kouluhommista.

Meillä oli äsken vohlukekkerit. Oli sika hyviä. Syötiin vaan ja kerrottiin hassuja juttuja. Mä kerroin mm. yhtä mun lapsuuen lempparijuttua, ku mun isosiko meni eskarriin ja siellä oli yks poika joka osas jo lukkee. Ja sit mun sisko suuttu ihan kamalasti siitä, että kukkaan ei ollu opettanu sitä lukemaan ja sitte se opetteli äkkiä ite, vissiin aika omatoimisesti ssanomalehtien otsikoista ja vähäisellä äitin ja iskän ja eskariopen avustuksella lukemaan. Ja sitte seuraavana vuonna, ku se meni ekaluokalle ja mä eskarriin niin se kunniatehtävännään rupes opettammaan muaki lukemaan ja laskemmaan, etten vaan joutuis kokemaan sammaa kauhistuttavan hiveetä kohtaloo, ku se (että siis joku osas jonku taion ennen sitä).

No sitteppä käviki niin, että mä ehin kyl muistaakseni oppia  suurimman osan kirjaimista, ja numerot ja  helppoja laskuja kunnes tajusin, ettei mua olis voinu vähempää kiinnostaa.  Mä vielä muistan sen tunteen, ku ajattelin, että olispa oikeesti paljo kivempaa vaan pyöritellä pihalla kurasta lihapullia ja
piirrellä äitin ja iskän sängynpohjaan prinsessoja, joitten suu ylettyy silmiin asti (ku mu prinsessat oli niin nauravaisia). Enkä suostunu sitte ennää käymään isosiskon koulussa. Sanoin sille, että leikin mielummin vielä.

Noh, kunnianhimoinen isosiskoni ei pienistä lannistunu, vaan opetti sitte lukemaan mun sijasta sisarussarjan nuorimman, eli pikkusiskoni, joka oli just täyttämässä neljä vuotta. Se oli niin pieni, ettei ees osannu sannoo vielä ei. Ja äiti säikähti kauheesti sitä, että nyt mulle tullee jotaki koko loppuelämäni turmelevia itsetunto-ongelmia. Mutta ei se mua yhtään ollu haitannu. Olin pysyny päätöksessäni vielä leikkiä jonkun aikaa. Se oli vaan kivvaa, ku molemmat sskot pysty lukemaan mulle kirjoja (vaikka pikkusisko ymmärrettävästi ihan tuskasen hittaasti, eikä meillä yllens kummallakkaa riittäny hermot lyhyimmänkää kirjan loppuun).

Mulla on kai ollu pienenä jotenki hyvä muisti, ku muistan lapsuuesta niin paljo. Tai sitte se on just sitä, että on ollu aikaa muistella ja paneutua asioihin. Enkä oo kiiehtiny elämässä. Ja on tajunnu, että ne jokapäiväset asiat on jotenki merkittäviä. Semmoset valinnat, että haluaa vielä vaan leikkiä. Mun pikkusisko ei muista pikkulapsi-iästään paljo mittään. Se ei oo ollenkaa semmosta mistelijatyyppiä. Mut onneks mä muistan paljo senki puolesta. Vaikkaki sen mielestä enemmän niitä noloja juttuja. Ja niitten julistaminenhan on tietty mun lempparihommaa eellee, savolaisine lisineen. Mut oikeesti se vaan mennee niin, et mun pikkusisko ei vaan ossaa ottaa niistä toilailuistaan oikeenlaista kunniaa itelleen, onhan neki aikamoisia neronleimauksia lapsen päästä, joski mä kerron ne tietty isosiskon nauravasta näkökulmasta.