Oon ollu tännään vähä väärässä maailmassa. Muutama viikko sitte kannelopeni Pille keksi, että mä voisin tulla mukkaan Törvan kannelpäivään. Se ite aiko lähtee nimittäin autolla ja kyyissä oli tillaa. Innostuin heti, kuulosti niin kivalta, että voisin luopua jopa yksistä gopseliharkoista. Kuulinpa sit myös, että isoimman osan ohjelmasta vie kannelkisat. En aatellu ekaks osallistua, mennä kahtoon vaan. En oo niin yhtään ehtiny taas soittaa, ajan on vieny niin laulunopettelemiset, konserttiharkat, muu kuikuilu, Marionin auttaminen kansanmusa-tiedekeskuksen viimeistelyssä (avajaiset oli pe, mitä ennen oltiin siellä melkein koko yö viimehetken hosunnoissa). No, tänä aamuna suunnattiin kuiteski Törvaan, nukuttuani kahtena viimeyönä yhteensä ehkä 10 h. Jälkimmäisenä kuiteski sentään suuremman puoliskon mokomasta.

Otin mukkaan kuiteski varmuuen vuoks Maronin kuuskielisen. Viritysavvainta en kehannu aamulla koululta juosta, ku olin jo muutenki pari minnuuttia myöhässä. Aattelin, että kyllä siellä muilla on. Perillä selevis, että kaikki essiintyjät saa ilimasta ruokaa. Kappas sentään, just tätä varten mä sen pienimmän mahollisen kantelon mukkaa raahasinki. Ilimottauvuin ja sain sekä lounasta ja jälkkäriä, että teetä ja herkkukakkujaki, nam!

Mä osallistuin aikusten pikkukannel-sarjaan. Ilmottautumispöyässä teinityttö naureskeli, ku mä kaivoin esille yhen nuottivihon ja selasin sieltä piisejä, et keksisin mitä soittaa. Löyettyäni pari tuttua veisua raapustin niitten nimet kaavakkeeseen ja aattelin, että tärkeintä kuhhan muistan suurinpiirtein miten ne mennee. Impromeininkihän mulla kuitenki on.

Päätin soittaa yhen karguksen Setumaalta ja jo Tammikuun tutkinnossa veivaamani säkkipilliveisun. Avvaintaki sain lainaks sen verran, et sain väännettyä kantelon jonkinnäköseen, melko matalaan virreeseen.

Mun sarjassa yhtä itse opiskellutta, väärinpäin pikkukannelta soittavaa ja täydellisesti oman tekniikkansa kehittänyttä miestä vaille kaikki muut oli pienten oppilaitten opeja,  myöski viime hetken ilimottautujia, jotka oli huomannu, ettei aikusten sarjassa oo montaa vastassa. Ne opet meni kaikki lavalle selitellen, että "en oo oikeesti kauaa soittanu just tätä kannelta" ja, että "pääinstrumenttini on muuten haitari". Sitte ne soitti samoja piisejä, ku pitemmällä olevat oppilaasa. Ihan läpisoittomeinigillä vaan. Yks ehkä huonomminki, ku se oppilaasa. Ihan kivoja veisuja, mut öö.....jotaki jäin näiltä ammattilaisilta kuiteski kaipaamaan.

Sitte tuli mun vuoro. Olin varmana kisojen epähermostunnein potilas, ruoka mielessä, vesi kielessä, kannel vähä ouoilla taajuuksilla, mut muuten ookoo. Vähä ärsytti vaan se, ku tuomaristo häsläs  paperiensa kans, muualle katellen ja haukotellen. Läksin soittammaan semmosin aatoksin, etten piä taukoo piisien välillä, ku ei tartte virittääkkää. Muuten ne olis välillä taputtanu ja se olis vaan rikkonu tunnelmaa. Mulla oli aika hyvä mieli ja vielä, ku jossaki kohtaa lipsahti aika menevät rytmivariaatiot, niin leijuin ihan pilvissä! Ajattelin, että hitsi, ku mennee hyvin! Ajantajun täysin kaottaneena kattelin ylleisöö ja mietin tykkääks ne. Osa oli silimät kiinni, kai ne ainaski tykkäs. Osa kyl kahto, että häh mitä se tekkee. Mä ite keinuin hiljaa narisevalla penkilläni ja hymmyilin varmaan koko ajan.

Loppuhuipennukseks läksin soittammaan sinne tutkintoon joskus keksimmääni reggaeversiota säkkipilliveisulosta, ja aattelin lopettaa siihen... Mut yllätyspyllätys, ennenku ehin ite lopettaa, kolmihenkinen tuomaristo pyysi mua lopettammaan!! Sen teki tuomariston keskellä istuva vanhempi rouva kuuluvasti sanoin: "hyvä Ulla, soitat tosi kauniisti, mutta nyt sinun on kyllä pakko lopettaa, että pääsemme aikatalussa eteenpäin!" Mä en oikeestaan ollu ees hämilläni. Mietin jo sinne lavalle mennessäni, et tajuaakohan toi tätsy mittään mun soitosta. Olisin lopettanu muutenki ehkä viien sekunnin päästä. Mut ne varmaan luuli, et mä olin vieläki siinä ekassa piisissä, ku en pitäny taukoo keskellä. Tein kyllä hiljennyksen, ja mun mielestä se vaihos oli oikein selvä, ku ne meltsutki oli ihan erilaiset. Nää virolaiset on vaan just tämmösiä. Ne ei tajua, jos joku tekkee jotaki erilailla.

Ne muut tuomariston nuoremmat naiset oli vaan ihan hiljaa ja hymmyili aika teennäisesti. Tajusin niitten olevan "the koristeita". Tais olla sillä mummelilla kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Mä mietin jo heti pikkusoittajien kohalla, että tajuaakohan kukkaan niistä ekanakkaa mittään kansanmusasta ja tokana mittään pikkukanteleista. Näyttivät kaikki kromaattisen kantelon klasarisoittajilta. Pille-openi nauhurista näkyen olin soittanu jotaki kaheksan ja puol minsaa. Mut mä aattelinki asian nii, että ku mä en selittele, saan soittaa kauemmin. Niillä muilla meni ihan varmana selittelyineen päivinneen lähemmäs kymmentä minsaa. Vaan ainoostaan mun soitto katkastiin.

Pille tuli mua heti penkkiin palattuani lohuttammaan. "Voi, voi, olipas kurjaa.." No hittolainen, olihan se, että katkastiin, mut mähän soitin niin sairaan hyvin! Jos saisin mennä lavalle takasi ja tehhä uuen numeron, yrittäisin soittaa prikulleen samanlailla! Pille oli ehkä vähän ihmeissään, ku mua ei yhtään harmittanu. Jatkoin hymmyilemistä, mulla oli vieläki hyvä mieli, ku kerranki onnistuin tosi hyvin.

Isonkanteleensoittajia ei ollu olleskaa niin paljo, ku pikkukanteloitten. Muutama pelimannipappaki oli kuiteski mukana. Kunniaa tältä puolelta sai erityisesti yks 13-18-vuotiaitten kromaatillinen kannel-sarjassa kisannut, perinneneulepaitainen poika. Soitti tosi hyvin, klasarisovituksia kansanlauluista, ilman virheen virhettä, täysin nuotista luettua kamaa (muisti siis kyllä ulukoo, mut kyllä sen näki selevästi, ettei ollu ite sovitettu mittään). Palkintojen jaossa tuomariston puhheenjohtaja, eli se keskimmäinen mummeli ylisti pojan maasta taivaisiin. Samassa sarjassa kilpaili mun koulukaverin oppilas, 14-vuotias tyttö, joka oli tehny yhestä kansanlaulusta ite hienon poppibassoin varustetun oman sovituksen. Vähän tuli virheitä sinne tänne, mut ei se tytsy siitä välittäny, meni vaan hirveellä draivilla etteenpäin. Mä kävin ite kehumassa sen esitystä jälkeenpäin arvatessani, ettei tuomaristosta siihen oo. 

Mulle tuli sen tytön soitosta niin sympaattinen olo ja elävästi mieleen, kuinka suurinpiirtein samanikäsinä pikkusiskon kans soitettiin kerran Ylä-Savon Talvipäivien kantelekatselmuksessa oma sovituksemme Nothing else mattersista. Se oli meiän omasta mielestä toosi hieno. Ismo Sopanen tuomaristosta ei ymmärtäny sitä yhtään. Sain loppujen lopuks kuulla kuka se Törvan tumariston puhheenjohtaja oli. Viron Ismo Sopanen. Kromaattisen kanteleen pariin kannustaja ja yks sen ekoja opeja.

Mun sarjasta palkittiin kaks niistä opettajista, tosin niillekki annettiin aika kovvaa kritiikkiä. Oikeestaan aika samoja aatoksia oli mullaki, epävarmoista kohista sanottiin. Ite olisin verottanu vielä siitä selittelystä! Ja halleluuja sentään, miten olisin kaivannu tulkintaa ja kunnollista muuntelua tai ees jotaki sovittamista. Mut sitä ei näissä pippaloissa ailmeisesti arvostanu muut, ku mä.

Lopuks tuomaristo vielä kiitteli kaikkia osallistujia ja erityisesti toivo ens vuojen kisoihin enemmän kansallispukuisia soittajia! Kansallispuvut ja kannel, kun kuuluvat perinteisesti yhteen. Hittolainen, mähän kuljen Viljandissa harva se päivä mun superhalvalla käytettynä löytämässäni Ristin hammeessa ja muissa Marionin sanoin: "folk-vaatteissani". Just tännään vaan sattu olemaan päällä ihan tavis hippi-ryysyt, eikä niin folk-look. Ilimankos en kelevannu.

Läksin pakkaamaan kamojani ja matkalla mun etteen juoksi se kunniaa saanut perinneneulepoika. Se toi mulle suklaapupun, osan palkinnostaan ja sano ihanan murroksellisella äänellään; "Ota sinä tämä, ku mun mielestä säki olit aika hyvä!" Mikä ihana mies tuosta pojasta vielä kasvaakaan!

Autossa palluumatkalla Pille kysy multa, että soitinks mä tarkotuksella niitä piisien meltsuja eritavalla, vai olinko vaan välillä sekasin? Sanoin, etten ollu yhtään sekasi ja soitin tarkotuksella niin, että katkoin meltsua pienempin paloihin ja varioin niitä. Pille jatko vielä sit, että sen mielestä mä kyllä soitin tosi taitavasti, mut se ylleisö ja tuomaristo ei oo yhtää tottunu sellaseen impromusaan ja siks niitten oli niin vaikeeta sitä sulattaa. Mä sanoin, että joo mä vähän arvasinki, että niin voi käyä. Kävi mulla mielessä seki, et olisin vaan vetäny piisejä läpi, niinku muutki. Mut en tahtonu, mulle se olis ollu supertylsää. Ja sitäpaitsi mulla synkkas oman improiluni kans, vaikka muut ei sitä ymmärtänykkää.

 Loppumatkasta kerroin vielä suklaapupuni tarinan ja sain pian toisen mokaman toiselta kyytiläiseltä, joka myös palkittiin. Sanoi hänkin olevansa nyt mun fani. Erityisesti siks, ku mä olin lavalla niin rauhallinen, enkä hermoillu tippaakaan. Sanoin muinoin yhelle elämäni parhaista kanteleopeista haluavani kasvaa sellaseks muusikoks, joka ei pelkää mittään!!! Hiphei, oonkohan jo lähenpänä tätä itelleni tärkeetä virstanpylvästä?