Huom. sisältää rutkasti itsekehuntaa!

Tulin just kanneltutkinnosta, kehuivat taivaisiin. Pissi päähän vaan lirisee liri liri. Ei niillä ollu mun kohalta varmaan mittään ootuksia, ja sitte ku osasinki soittaa, ni olivat yllättyneitä. Hassua. Ja olisin kyllä tahtonu kehitettävääki. Muutenki pallautteen antamisessa näillä on vielä mun mielestä paljo oppimista. Nyt oli vähän semmonen kahtiajako meininki, joko haukuttiin tai sit ylitettiin. Tai kyllä suurimmalle osalle kumpaakin siis. Mut ei mun mielestä kettään sais ikinä haukkua!

Tähän välliin pieni muistelopätkä eletystä elämästä, elämäni parhaasta tutkintopallautteesta, joka oli klassisen kantelon 2/3 muinoin ennen. Mä olin soittanu issoo kanteloo sillon puoltoista vuotta, pitkältä sivulta reilut puol vuotta ja tein jo ton tutkinnon. Kaikki oli vielä niin uutta, että olin opetellu tarkasti nuotista mitä pitiki. Se oli semmonen läpisoitto. En vielä niin osannu aatella suuria tulkintoja, muutenki oli koko klasarimaailma vielä outo. Mut rämmin menemään. Olin sillon lukion ekalla, eli kuustoista vee.

Soitin ihan hyvin. Perusmeininki. Kyllähän mä ne osasin. Lautakunta mietti pitkään nelosen ja vitosen välillä, sen kuulin myöhemmin. Sain nelosen sitte. Ommaa tulkintaa ja musikaalisuuen käyttämistä kaivattiin. Ja varmasti oli tekniikoissa vielä hulluna tekemistä. Kaikki "kritiikki" annettiin kuiteski kokonaan muodossa "mitä nyt seuraavaks vois ruveta harkkaamaan sit" ja se siten osotettiin yhtä paljo mun opelle, ku mullekki. Myöskin asiat puettiin mahollisimman konkreettiseks ja muutenki semmosiks, että minä kuustoista vee klassisesta mussiikista paljo mittään ymmärtämätön ne tajusin. Siitä jäi tosi hyvä mieli! Lautakunta oli mun puolella, eikä mua vastaan. Ne oikeesti tahto, että mä kehityn ja musta tulis parempi soittaja. Mä en ollu soittamisen kans yksin. Se oli hyvä tunne.

Vaan eipä musta siltikkää klasaria tullu, hähhähhää. Nyt takasi nykyaikaan.

Mun vuoro tämänpäivän kanneltutkinnossa oli kahenpäivän tutkintokonserttisarjan viimesen session ekana, noin kello kaks perjantaina. Itellä oli pää kippee ja väsy. En saanu aikasin unta viime yönä vaikka yritin. Sormet oli eilen kippeenä, ni harkkasin vaan just sen verran, että seleviän ja ylipäätään päätin mitä soitan. Tää oli semmonen tutkinto, että kymmenen veisun lista on pitäny lähettää ja siitä kolome piisiä täytyy omavalintasesti soittaa, ja jos lautakunta vielä tahtoo, niin kysyvät lissää. Tässä kohtaa iltapäivä-ajasta oli hyötyä - lautakunta ja kaikki muutki oli jo mun kohalla niin väsyksissä, ettei ne pyytäny multa encorree. Onneks.

Soitin eka kuuskielisellä impron yhen helepon piisin pohjalta. Olin keksniny siihen aika poppisjuttuja, aika hyvän kitaramaisen rytmin kyllä loppuun. Pelekäsin, että se on liian poppis, haukkuivat kakkosvuosikurssin yhtyeen yhtä piisiä liian poppikseks. Kansanmusa-aitan johtajasetä oli siitä kuiteski niin innoissaan, että käski leikillään kaikkien muitten opiskelijoitten kahtommaan sen vielä vilimiltä uuestaan (kaikki kuvattiin koulun puolesta!!) ja kirjottammaan esseen minimalistisesta musiikkista. Olikohan tuo nyt sitte suuri kunnia. Mua melkein ällötti sen kehunnat, ku taas yhtä koulukaveria samainen setä haukku niin, että se alko itkemmään. Se on oikeesti tosi hyvä viulisti, mut nyt sitä vaan hirveesti hermostutti ja sitte ne piisit kärsi jonki verran hermostunneisuuesta. Mä en tajua! Luuleeko se dorka, et sen essiintymisjännitys tosta nyt paranee sitte? Mä istuin sen pallautteen aikana niin takana, etten kuullu kauheen hyvin ja sit en kovin hyvin ymmärtäny. Myöhemmin vaan näin sen koulukaverin itkuset silmät, ku se juoks pois koulusta. Tännään kysyin siltä, että sanoko se setä sulle pahasti ja se vastas, että joo tosi pahasti sano.

Sit soitin tokana yhen Saarenmaalaisen ränksyttäjän ihmetyylillä ränkytyksen. Sitä tyyliä mun pitäs omasta mielestä vielä harkata, tullee välillä sormet kippeiks, joten on siis jossaki vikkaa. Yks viksu lautakuntatäti tiesi, et Vassili on soittanu myös tikulla välillä, että sitäki voisin kokkeilla open tekemän ison ihmeplekran sijasta. Sitä on tosi hankala pittää käessä ja vielä, ku ne kielet on toosi tiukat, nii peukkuhan siinä kippeytyy. Ku sen pittää olla kaikkia muita sormia vastaan. Tai siis mä puristan ihan kauheesti. Mut en tajua miten sitä muka muuten vois soittaa, ku kielet on niin tiukat. No, onpahan tässä nyt vielä miettimistä.

Vikana soitin rahvakantelolla, Sytkäriläisten tuntemana viisrivisellä (paitsi tää yksilö oli kyllä kolmirivinen, ku siinä oli vaan kolme sointukielirykelmää) yhestä Setumaalaisesta marssista oman improkkaan sovituksen jossa leikin vähä moodeilla, ku se soitin on niin diatoninen, ku olla voi. Se oli niitten mielestä hauska, ei ne siitä paljoo sanonu. Paitsi munnariope Juhan sano, että mulla oli yhessä improkohassa hassu ilme ja kerroin niinku tarinaa! No, niinhän mä kerroinki, siis hyvä, että meni viesti perille.

Omasta mielestä tutkinto meni aika kohtalaisesti. Ylypee oon siitä, ettei mua hermostuttanu, ei ees jännittäny sitte laisinkaa. Varmaan melekein kaikkia muita hermostutti! Mulla oli semmonen plusmiinusnolla-olo. En osannu kauheesti nauttiakkaan. Siinäpähän soitin ja muut kahto ja kuunteli. Oli ihan kivvaa. Sen pitunen se. Tahtosin vielä oppia kunnolla nauttimmaan myös yksin ylleisölle soittamisesta. Siinäpä taas yks uus haaste.

Eilen meiän bändi oli sitte ihan ekana kaikista. Sillon mua ekan piisin aikana jännitti. Meni neki veisut silleen vähä läpivetomaisesti. Meiän kommunikointia kehuttiin ja sitä, että niinki paljo oltiin keksitty yheksälle ihmiselle suht tasavertasta tekemistä. Yks kehitettäväki asia jäi mieleen iki-ihanan impro-ope Robertin suusta: "Diminuendon tekeminen ei oo vaan soiton hiljentämistä. Kannattaa myös harventaa, on paljo tehokkaampaa niin." Olisin niin tahtonu, että Robert olis ollu mun soolotutkinnonki lautakunnassa, mut sillä oli kiire eikä se sit ehtiny jäämään. Mä tosiaanki tajuan, miks täällä kaikki tahtoo soittaa kitaraa. Robert on vaan niin paras ope.

Nop, kävin tutkinnon jälkeen hakemassa avvaimen Marionilta (me sahaan pian toinenki!) ja tulin kottiin. Päätä särki ja oli outo olo. Nyt on kuiteski jo parempi. Oli varmaan verensokeri jossaki alamaailmassa ja autto, ku söin. Aitassa käyessäni (jossa Marion siis on töissä) törmäsin kannelkollega raineriin, jolla ei tänä vuonna oo pääinstrutunteja ollenkaa ja siks sen ei tartte tehä noita tutkintoja. Se oli kuiteski kahtonu meiän soitot sallaa studiosta ja se sano, että mulla oli munnaa soitossa, siks ne musta varmaan tykkäs. Mietittiin yhessä, kuinka ala-arvostettua kanteleensoitto Virossa onkaan. Meiänki koulussa on sellasia, jotka sen aika selevästi näyttää, ettei kanteloista oo mihinkää.

Paras kommentti minkä kuulin koko kahen päivän aikana tuli eellisseen liittyen yheltä koulukaverilta: "Minun kuva kantelemussiikista on aika paljo muuttunu sen jälkeen, ku Ulla on tullu tänne!" Ehkä siis pikkuhiljaa virolaistenki kantelearvostus lähtee jälleen nousuun. Ja mulla on kyllä hyvä mieli, ku mulla on täällä tehtävä! Oon kantele-lähetystyöntekijä.

Nyt ruppeen valamistautummaan kyläreissuun Marionin ja sen avovaimon Franzin kaa. Mennään yhen Ilta-mummon luo!